”Musiikki kuulosti minusta heti ensi kuulemalta suurenmoiselta; se on tulvillaan luovuutta ja leikkimieltä. Etsin käsiini saman tien libreton, mutta lukiessani sitä vähintäänkin tyrmistyin, niin mitättömältä se vaikutti”, kirjoittaa teatteriohjaajakuuluisuus Dario Fo oopperasta, jonka hän on ohjannut Kansallisoopperaan.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Myös musiikillisesti Matka Reimsiin on uskomaton teos, samaan aikaan siinä ei ole päätä eikä häntää, mutta silti sen taidokkuutta & keveyttä ei voi kun ihailla, piti oopperasta musiikkilajina tai sitten ei.

Dario Fo kirjoitti ”mitättömän” käsikirjoituksen uudelleen ja lopputulos on mainio.

Vuonna 2003 Dario Fon ohjaus tuli suuren huomion saattelemana Kansallisoopperaan, ja nyt se on taas palannut lavalle uudelleen. Ja taas hieman uudelleen tuunattuna. Alun perin Fon uudelleen kirjoittaman esityksen kohokohdassa naurettiin Lahden doping-skandaalille, mutta nyt vuonna 2012 osansa saa Euroopan unioni.

Tarina on yksinkertainen. Eurooppalainen monikansallinen & yläluokkainen joukko on tullut odottamaan lähtöä kuninkaan juhliin, ja siinä sivussa tyypit yrittävät flirttailla ja hakkailla toisiaan. Mitään ei oikeastaan tapahdu. Siksi kyse on vähän kuin 1800-luvun Godot-näytelmästä, koko ajan odotetaan, että jotakin suurta ja odotettua tapahtuu, vaikka juuri mitään ei tapahdu.

Silti tätä esitystä ei voi sanoa tylsäksi millään kriteereillä.

Musiikki toimii upeasti, vaikka teoksena Matka Reimsiin -ooppera ei ole missään tapauksessa mikään kokonaisteos vaan pelkkä suunnaton kokoelma virtuoosimaista laulua. Musiikilliset eleet ovat ylipitkiä ja ylikorostettuja.

SiksiMatka Reimsiin on kuin sävelletty satiirille.

Ja kuten Fo sanoo: vaikka alkuperäinen tarina on todella mitätön, sen voi korjata, jos vain osaa ja tietää, mitä tahtoo sanoa. Herra Fo osaa & tietää, hän on tehnyt sen, mitä monelle oopperalle pitäisi tehdä: kirjoittaa koko paska ainakin osaksi uudestaan.

Fo on tehnyt lisäksi enemmän, hän on tehnyt upean kuvan 1800-luvun porvaristosta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin nauttia pääomatuloistaan. Ja silti tuntuu että puhutaan juuri vuodesta 2012.

Jotkut vanhakantaiset marxilaiset väittivät aikanaan, että taantuvan luokan taide on väistämättä dekadenttia. Tämän taisi tajuta oopperan säveltäjä Gioachino Rossini aikanaan 1825, kun hänen Matka Reimsiin -ooppera sai ensi-iltansa.

Alkuperäinen tarina ei ole mitään muuta kuin porvariston tyhjänpäiväistä päivittelyä ja dramatiikkaa – pelkkää dekadenssia siis.

Säveltäjä istui ensi-illassa kauhuissaan ja pohti ymmärtääkö kuningas satiiria. Ei kuningas ymmärtänyt ilmeisestikään, kun hän alkoi nuokkua kesken esityksen. Rossini säilytti päänsä.

Dario Fon ooppera on silkkaa Monty Pythonia. Mestari pitää katsoja-kuulijan hereillä kaikilla keinoilla, aaseilla & krokotiileillä, mukana on myös tanssijoita & akrobaatteja, kaikkea ohjataan liioittelevan matkimisen ja elehdinnän avulla, ja silti jokainen ele tuo vain rikkautta kokonaistulkintaan, joka on silti kirkkaan älykäs ja absurdin hauska.

Kehumatta silti paras.

Jos on päättänyt nähdä elämässään vain yhden oopperan, niin sanoisin, että Dario Fon Matka Reimsiin voisi olla se ainokainen.

Gioachino Rossini & Dario Fo: Matka Reimsiin. Kansallisoopperassa tammikuussa 2012.