Sofi Oksasen Puhdistus saa osakseen enemmän palkintohypeä kuin kenties mikään muu meidän elinaikanamme ilmestyvä suomalaiskirjailijan teos. Kun aiheesta tehdään pian leffaakin, on hyvä muistaa, ettei menestyksestä toiseen – sinällään täysin aiheellisesti – liitävä romaani ollut ensimmäinen versio Oksasen aiheesta. Aliide Truun tarina kerrottiin ensin teatterissa.

Lienee turha pohtia, olisiko näytelmän teemoja syventänyt romaani saanut osakseen kaikkea tätä huomiota ilman teatterin puolella jo omaa elämäänsä eläneen draaman vaikutusta. Kokonaisuutta ei kuitenkaan saa unohtaa.

Puhdistuksen ensimmäinen näytelmäversio esitettiin Kansallisteatterin Willensaunassa yli puolitoista vuotta ennen romaanin ilmestymistä. Se oli aikanaan hyvin vaikuttava, mutta jaksan epäillä, että draamateksti sellaisenaan tuskin olisi löytänyt tietään muihin teattereihin ilman romaanin meikäläisessä mittapuussa käsittämättömän runsasta julkisuusarvoa. Vasta romaanin ilmestyttyä ja sen voittokulun alettua esitettiin näytelmä-Puhdistusta muissakin teattereissa.

Romaani-Puhdistuksen kohdalla on tapahtunut se historiallisten kirjojen kohdalla valitettavan tavallinen juttu, että faktaan sekoittunut fiktio on alkanut muuttua lukijoiden – ja varsinkin sellaisten muuten aiheesta kiinnostuneiden, jotka kirjaa eivät ole lukeneet – silmissä faktaksi. Puhdistuksen kaunokirjallisen arvon kieltäminen vaatisi sellaista vainoharhaisuutta tai silmitöntä kateutta Oksasen menestyksestä, joka sumentaisi realiteetit.

Silti se, että Virossa on eräillä tahoilla ilmennyt vastenmielisyyttä teoksen sävyjä kohtaan, on sinällään inhimillistä: onhan Oksanen kaikesta puolivirolaisuudestaan huolimatta kuitenkin suomalainen kirjailija. Ja onhan Puhdistuksen tarinakin kuitenkin vain yksi miehitysvallan alla eläneen Baltian totuuksista, olipa sen kerronta sitten kuinka vahvasti fiktion tasolle vietyä tahansa.

Teatteriesityksistä käytävän keskustelun elinkaari on useimmiten päiväperhostasoa. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun löysin eräästä nettikeskustelusta vielä jäljellä olleen kommenttini Kansallisteatterin Puhdistuksesta keväältä 2007.

”Näytelmän juoni on sen verran jännittävä ja käänteissään yllättävä, ettei siitä kannata kertoa juuri mitään”, kirjoitin runsasta vuotta ennen romaani-Puhdistuksen ilmestymistä.

”Tea Istan ja Elena Leeven roolityö eri-ikäisinä Aliideina on vaikuttavaa ja Emmi Pesonen takaa-ajettuna Zarana ja Seppo Pääkkönen sekä Santtu Karvonen hänen takaa-ajajinaan uskottavia. Puhetekniikaltaan onneton Jussi Nikkilä piilotetun metsäkaartilaisen roolissa jää puolitiehen. Juha Variksen antaumuksellisen kommunistin aitous tulisi selväksi vähemmälläkin paahteella.”

Jos lukija käy vain kerran vuodessa teatterissa, Puhdistus olisi oikea valinta vuodelle 2007, vakuutin. ”Tämä näytelmä pitää nähdä ja sen sanoma kokea. Tai sitä siis pitää miettiä, kuten tällaisia asioita yleensäkin. Niin lähellä, niin kaukana. Niin absurdin tuntuista – ja kuitenkin totta…”

Puhdistusta on esitetty parin viime vuoden aikana ainakin Lahdessa, Tampereella, Joensuussa, Seinäjoella ja Porissa. Kaikki versiot ovat olleet teatterien pienten näyttämöiden hittikappaleita.

Mutta vasta kuluvana syksynä Puhdistus on ensi kertaa muuttunut draamaksi myös muulla kuin alkukielellään. Vaasan ja Turun ruotsalaisten teatterien yhteisproduktio Utrensning sai kunnian olla ensimmäinen näytelmätekstin käännös, tarttolaisen Vanemuinen Puhastus puolestaan tuo uudelleendramatisoidun tekstin ensi kertaa sellaiseen kulttuuriympäristöön, jossa sinällään fiktiivinen tarina on monelle omakohtaista historiaa.

Peter Snickarsin ruotsintama ja ohjaama Utrensning, jonka itseoikeutettuna esityspaikkana Turussa on ÅST:n intiimi sudionäyttämö, on asiaankuuluvan tiivis esitys. Sen ongelmaksi nousee, ehkä vähän yllättäenkin, aikatasojen epäsuhta toisiinsa nähden. Vanhan Aliiden konflikti Zaran kanssa näytellään paljon menneiden aikojen tapahtumia intensiivisemmin ja näytelmän alkuun olennaisesti kuuluva arvoitus siitä, mistä Zara on Aliiden talolle tullut, vesitetään ällöttävällä videolla.

Pitkän uransa varmasti komeimpiin yksilösuorituksiin yltävän Janina Bermanin ja nuoren Sophia Karlssonin tasavertaiseksi kasvava välienselvittely on ihan kaikin tavoin perustellumpi kuin Rebecca Viitalan selviytymistaistelu miehitetyssä kotimaassaan -40-luvun lopulla. Viktor Idmanin liikkumavara metsäveli Hansina jää nytkin kovin ahtaaksi, eikä tyyppi kasva sankariksi, jonka puolustaminen olisi jotenkin perusteltua. Bror Österlundin kommunisti-Martinkin jää kovin vahvasti yhden totuuden mieheksi.

Tarton Vanemuine-teatterissa esityksen oletusarvot ovat ihan toisenlaiset. Puhastus saa ikäänkuin lisää lihaa luidensa ymparille, kun lavalla puhuttava kieli on sitä, mitä sen pitääkin olla. Takaumien uhkaavuutta korostaa sekin, että niin sotilaat kuin mafiosotkin puhuvat keskenään venäjää. Pakattuja matkalaukkuja reunustavat vaatekasat symboloivat epätietoisuutta tulevaisuudesta. Eikä vailla merkitystä liene sekään, etta ikärakenteeltaan varsin heterogeenisessä yleisössä on useitakin, joille tarinassa on yhtäpitavyyttä oman elämän kanssa sekä niitä, joille vastaavat tarinat ovat omaisten kertomina tosia.

Puhastus on suomalaisversioita isomman tuntuinen esitys siksikin, että Vanemuinen vanha, alunperin Tarton saksalaiseksi teatteriksi rakennettu ja nykyään pieneksi kutsuttu teatterisali on selkeästi esimerkiksi meidän Kansallisteatterimme Pientä nayttämöä isompi. Tieto on relevantti, koska esityksen Suomen-vierailu tammikuussa tulee juuri sinne.

Marje Metsur ja Liisa Pulk ovat virolaisversiossakin suoran konfliktin osapuolet, jotka hakevat ja saavat selitykset siihen, miten heidän kohtalonsa liittyvät toisiinsa. Nuoren Aliiden roolissa Maarja Mitt luo hahmon, joka varmasti on monelle neuvostomiehityksen aikana Virossa eläneelle tuttu: muodollisesti miehitysvallan asiaa edistävä tiedostava nainen. Karol Kuntsel on ensimmäinen piilotteleva Hans Pekk, jonka hahmossa on jotain sellaista, jolla voisi perustella sitä rakkautta, jota Aliide tekstin mukaan häntä kohtaan tuntee. Harmi vain, ettei Hans näytelmän suomien raamien puitteissa oikein voi kasvaa sankariksi – romaanissa hahmoa on selitetty enemmän, mikä olisi tarpeen näytelmäversioissakin.

Virolainen Puhastus uskoo kuitenkin paljon enemmän tulevaisuuteen kuin näkemäni suomalaisversiot. Sovitusta on hieman säädetty ja tekstiin lisätty myös romaanin materiaalia. Lontoossa asuvan Liisa Smithin ohjaus lienee ammentanut jotain aineksia suuresta maailmastakin, sillä eihän Puhdistus kuitenkaan mikään täysin ennenkuulematon tarina ole.