Sanaa ”koti” käytetään usein paikasta, jossa ihminen elää, kasvaa ja tuntee olonsa turvatuksi ja rauhalliseksi. Koti määritellään fyysisenä paikkana, jossa on neljä seinää, mutta se on myös ei-fyysinen tila, joka on kalustettu tuntemuksilla, kokemuksilla ja tunteilla… nämä tekevät kodin olemassaolon mahdolliseksi.

– Ote Private Universes -blogista.

Toukokuisena perjantai-iltana astun raitiovaunuun ja matkustan kohti vierasta yksityisasuntoa Helsingin Punavuoressa. Matkalla vähän jännittää.

Punavuorelaisessa asunnossa järjestetään taidenäyttelyn avajaiset. Siellä asuu näyttelyn järjestäjä, espanjalainen taidekuraattori Jon Irigoyen, joka on valinnut kotiinsa kuuden eri taiteilijan töitä. Näyttelyn teemana on koti. Muuta en juuri tiedä.

”Muutin tänne syyskuussa, jolloin oli todella pimeää”, Irigoyen kertoo. ”Viimeisen kolmentoista vuoden aikana olen asunut noin viidessätoista eri asunnossa ja erilaisissa Euroopan kaupungeissa: Bilbaossa, Madridissa, Barcelonassa ja Bristolissa. Esimerkiksi Madridissa vietin paljon aikaa ulkona, ja kotonakin olin aina ystävieni seurassa. Muutettuani Suomeen olen viettänyt aikaa yksin kotona enemmän kuin koskaan ennen. Miksi en siis pitäisi myös taidenäyttelyä kotonani?”

”Sitä paitsi tyypilliset galleriat, joille artistin pitää maksaa saadakseen töitä esille… Mitä järkeä sellaisessa on?”

”Idean saatuani aloin etsimään taiteilijoita, jotka sopisivat tällaiseen projektiin. Haastattelin ainakin kahtakymmentä ihmistä, ja tiesin heti, ketkä sopivat näyttelyyni ja ketkä ei.”

Kun menen sisään asuntoon, saan ensimmäiseksi käteeni Irigoyenin ystävän valmistaman mojito-drinkin. Paikalle on saapunut jo muutamia ihmisiä, ja tunnelma on erittäin kodikas ja rento taidenäyttelyksi. Ensimmäinen taideteos tervehtii tulijaa eteisen seinällä: Oliver Whiteheadin yksinkertainen seinämaalaus, joka näyttää lyijykyniltä piirretyiltä kukilta. Kävelen ensin epähuomiossa sen ohi.

Eteisen viereisessä makuuhuoneessa olevaa performanssia ei sen sijaan voi olla huomaamatta. Värikkääseen kokovartalosukkahousupukuun pukeutunut taiteilija Panagiotis Balomenos pälyilee vierailijoita pukuun tehdyistä pienistä silmänrei’istä. Näytöksellä ei ole minkäänlaista käsikirjoitusta, vaan se muokkautuu vieraiden vuorovaikutuksen mukaan. Ainakin toistaiseksi vieraat, minä mukaan lukien, tyytyvät vain katselemaan.

”He is so scary”, vieressäni seisova nainen kuiskaa.

Eteinen on huone, jossa ihmiset joko astuvat sisään taloon tai poistuvat sieltä. Se johtaa muihin huoneisiin ja se on paikka, jossa useimmiten ihmiset useimmiten hyvästelevät toisensa. Matkalaukku on perinteinen väline, jota kuljetetaan mukana matkustettaessa. Tavarat, jotka pakkaat sen sisään, muodostavat tilapäisen kodin mihin ikinä menetkin.

Juhana Moisanderin The Suitcaselady on heitetty videotykillä eteishuoneen keltaraidalliselle tapetille. Mustavalkoinen nainen nousee matkalaukusta ja vajoaa sinne takaisin.

Olohuoneessa ihmiset istuvat pehmeännäköisillä sohvilla. Toiset heistä rupattelevat keskenään, toiset katselevat keskittyneesti seinällä vaihtuvia kuvia samasta talonkatosta – tosin eri vuodenaikoina. Annette Arlander on dokumentoinut näkymiä huoneensa ikkunasta jokaisena aamuna vuoden 2006 aikana.

Seuraavaksi suuntaan kohti keittiötä, jossa pyörii Johanna Lecklinin lyhytelokuva Huominen. Esitteen mukaan se perustuu ranskalaisen naisen Story Caféssa syksyllä 2006 kertomaan tarinaan. Tarina on sijoitettu 70-luvun suomalaiseen kotiin. Tarina alkaa, kun tytön isä sulkee television huonojen uutisten jälkeen ja huokaisee toiveen paremman huomisen puolesta. Tyttö kysyy isältään, että mikä se huominen oikein on. Tyytymättömänä saamaansa vastaukseen tyttö valvoo yön yli ikkunansa alla odottaen huomista, ja toteaa aamulla pettyneenä, että huomista ei koskaan tullut vaikka hän kuinka odotti.

Huominen on Irigoyenin henkilökohtainen suosikki.

”Minä pelkään itsekin huomista. Minulla on poika, ja haluan että hän saa elää hyvässä maailmassa. Pelkään, että hänellä ei ole mahdollisuutta nauttia elämästä samalla tavalla kuin minä olen voinut nauttia”, Irigoyen sanoo hiljaa.

Keittiön viereisessä pienessä huoneessa on toinen videoesitys Home Is a Poem. Taiteilija Janna Kokko oli kuullut, että joukko naisia toimii oppaina vuonna 1966 kuolleen runoilija Anna Akhmatovan kodissa Venäjällä. Hän halusi tietää enemmän näistä naisista. Hän kuvasi heistä kaikista muotokuvat ja kokosi videon, joissa naiset kertovat elämästään. Yllättäen näistä naisista kaikkein köyhin tuntuu olevan onnellisin ja rikkain taas surullisin.

Irigoyen kertoo toivovansa, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei kaikkeen tarvitse rahaa. Hän ei peri sisäänpääsymaksua näyttelyynsä tulijoilta.

”Taiteen ei pidä olla maksullista. Ei kaiken pidä tuottaa rahaa. Haluan tarjota ihmisille kokemuksia, että he ymmärtäisivät enemmän itsestään taiteen avulla.”

Hän on valmistelemassa seuraavaa näyttelyään, joka kantaa nimeä Hard times. Sen tarkoitus on kuvata tulevia aikoja, normaalien ihmisten elämässä tapahtuvia muutoksia. Irigoyen sanoo näkevänsä tulevien ”vaikeiden aikojen” ainoana hyvänä puolena sen, että tällaisina aikoina ihmiset ovat aktiivisempia ja verkostoituvat enemmän.

”Espanjassa ystävät auttavat, kun rahat loppuvat. Suomessa auttaa hallitus… En tiedä, onko se kaikista luotettavin ratkaisu. Haluan, että ihmiset avaavat silmänsä, ja rikkovat lasikuplan, jossa heitä suojellaan mutta joka myös kahlitsee heitä.”

Irigoyen saa inspiraationsa omista kokemuksistaan, ihmissuhteista, politiikasta ja ihmisistä, joiden kanssa hän asuu.

”Kaupungit inspiroivat myös, esimerkiksi tämä näyttely ei olisi syntynyt koskaan ellen olisi muuttanut Helsinkiin. Kaikilla kaupungeilla on oma persoonansa, mutta valitettavasti ne menettävät ainutlaatuisuuttaan koko ajan enemmän ja enemmän. Ihmiset alkavat muistuttaa yhtä enemmän toisiaan ympäri Euroopan.”

Private Universes -näyttelyn ovet aukeavat vierailijoille erillisestä pyynnöstä 23. toukokuuta asti.