”Tarantino tanssahteli punaisella matolla kuin Aki Kaurismäki”, selittää ranskalainen cinefiili leffajonossa kännykkäänsä. Kyseessä on tietysti Ingloriuos Basterdsin ensi-ilta Cannesin kilpailusarjassa. Tarantino saapui näytökseen yhdessä Brad Pittin ja muiden tähtiensä kanssa. Iloisissa tunnelmissa ollut ohjaaja intoutui tanssahtelemaan faniensa huvitukseksi.

Cannesin yleisön reaktioista on helppo saada raflaavia otsikoita – niin tunteet pinnassa alan ammattilaiset seuraavat valkokankaalle tuotuja uutuuksia. Buuaukset ovat viime vuosina kuuluvat asiaan elokuvajuhlien kilpailusarjoissa. Jos Lukas Moodyssonin Mammutille yllättäen buuattiin Berliinissä, kuohutti Lars von Trierin Antichrist Cannesissa. Pääsarjassa kilpaillut von Trierin ”terapia-elokuva” jakoi vaativan ja tunteikkaan festivaaliyleisön. Masennustaan elokuvantekemisellä parantanut auteur on tuonut oman pahoinvointinsa brutaalisti valkokankaalle.

Jos osa yleisöstä buuasikin, Trierin vahva ihailijajoukko taputti raivokkaasti bravo-huutojen siivittämänä. ”Trierillä on faneja, joiden mielestä hän on ehkä maailman lahjakkain taiteilija, joka saa tehdä mitä tahansa”, toteaa tanskalainen kollega. Samaa mieltä tuntuu olevan ohjaaja itsekin: ainakin lehdistötilaisuudessa ohjaaja arvosti omaa taiteilijuuttaan enemmän kuin yleisön reaktioita.

Cannesin vastaanoton negatiivisia tunnelmia voidaan ainakin osittain selittää eroilla, joita on etelä-eurooppalaisella ja pohjoismaisella yleisöllä. Pohjoismaalaisten elokuvamakua pidetään yleisesti tummasävyisenä. Eräästäkin synkämielisestä elokuvasta brittikriitikko kirjoittaa, että ”tälle voi hyvinkin povata levitystä Pohjoismaissa”.

Von Trierin kohuttu elokuva myydään jo seuraavana päivänä sekä Yhdysvaltoihin että Britanniaan. Asiaan löytyy selitys. Kilpailusarjassa nähdyn tuhman protestanttisen version rinnalla levityksessä on siivompi, ”kiltti katolilainen versio”, josta radikaaleimmat kohtaukset on leikattu roskakoriin.

Von Trierillä ja Moodyssonilla on muutakin yhteistä kuin buuaukset: molemmat ovat tinkimättömiä ja kokeilunhaluisia ohjaajia, jotka tekevät elokuvia itselleen. Antichrist muistuttaa tietyllä tavalla Moodyssonin elokuvaa Reikä sydämessäni, joka myös aiheutti pahoinvointireaktioita yleisössä. Mammutilla Moodysson palasi ”ruotuun” eli perinteisen draaman pariin.

Von Trieriltä tuota lienee turha odottaa milloinkaan. On pikemmin sääntö kuin poikkeus, että von Trieristä puhutaan Cannesisssa.

Cannesissa eletään tunteella. Sen sai kokea myös israelilainen ohjaaja Haim Tabakman, joka joutui tahtomattaan myrskyn silmään elokuvansa Eyes Wide Open näytöksessä. Ohjaaja intoutui hepreaksi kiittämään työryhmäänsä Israelin elokuvainsituutin johtajan tulkitessä ylistystä englanniksi. Kesken Tabakmanin puheen ranskalainen toimittaja ryhtyy huutamaan ”puhukaa ranskaa”. Välittömästi yleisössä leiskahtaa draamaattinen, kiihkeä väittely. Hetken vaikuttaa siltä, että kiihtynyt toimittaja säntää lavalle opettamaan tekijävieraille ranskaa. Ohjaaja työryhminen poistuu näyttämöltä vaisuna.

Näytöksen jälkeen yleisö puhkeaa suosionosoituksiin ja taputtaa seisaaltaan raivokkaasti Tabakmanille kymmenen minuuttia. Ilmassa ei ole anteeksipyytelyn makua – tämä on Cannesin yleisön tapa kertoa tekijöille, että elokuva on hieno ja että me rakastimme sitä.

Un Certain Regard on elokuvajuhlien kiinnostava sivusarja, jonka elokuvia yhdistää siis tuo tietty katse. Tänä vuonna Cannesin toisella päänäyttämöllä, Debussyn valkokankaalla, nähtiin 20 elokuvaa 20 maasta. Valikoimaan mahtui monta vahvaa teosta – palkittujen ohella. Näitä elokuvia yhdisti tekijöiden taiteellinen näkemyksellisyys ja ammattitaito teemojen ja aihepiirien vaihdellessa laajasti.

Israeliin sijoittuva Eyes Wide Open kertoo ortodoksijuutalaisten pienestä yhteisöstä. Vahva taidonnäyte Haim Tabakmanilta, joka tavoitteli esikoisohjauksellaan festivaalin ”Kultaista kameraa”. Tabakman kertoo tarkkanäköisesti pienen suljetun yhteisön koodeista ja säännöistä sekä näiden myötä syntyvistä konflikteista. Tarinan keskiössä on valinta, johon kaikki lopulta kulminoituu.

Kosher-teurastamoa pitävä, perheellinen Aaron (Zohar Strauss) viehättyy vaarallisen sensuellista apulaisestaan (Ran Danker). Miesten kielletty rakkaus tihkuu tukahdutettua intohimoa, mutta tiukkojen sääntöjen rajoittamassa yhteisössä lempi on mahdotonta. Tunnelmiltaan tiheä elokuva on kerrottu tarkasti, ilman ainuttakaan turhaa kuvaa tai kohtausta. Näyttelijöiden läsnäolo on vakuuttavaa.

Kolumbialaisen elokuvan nousu näkyy myös Cannesissa. Juhlittu Ciro Guerra saapuu esittelemään elokuvansa suosionosoitusten kera. Elokuvan tunnelma sytyttää yleisön jo esittelyssä: rainan päätähti Marciano Martínez luikauttaa näyttämöllä kepeän sävelmän harmonikan säestyksellä.

Guerran mukaan kolumbialainen elokuva on tällä haavaa tienristeyksessä. Maassa filmataan joko kevyttä komediaa tai kuvataan kansallista tragediaa. Guerra on pyrkinyt lähestymään vielä tutkimatonta kotimaataan sen tuhansien tarinoiden kautta. Ensimmäinen Alta Guajiran alueella kuvattu elokuva loihtii valkokankaalle upeita kuvia. The Wind Story ei kuitenkaan esittele mitään postikorttikuvia eurooppalaiselle elokuvayleisölle: Paolo Perezin kuvauksessa on lumoavaa voimaa.

Yhtä tärkeässä osassa on alueen alkuperäinen musiikki.

Vakuuttava tie-elokuva The Wind Story vaeltaa tuulisilta aavikoilta valkoisille vuorille ja niiden yli. Luvassa on paikoin absurdi matka harmonikkafestivaaleilta latohippoihin ja soittajien verikasteeseen. Vanha soittaja Ignacio (Marciano Martínez) palaa vaimonsa kuoleman jälkeen tien päälle, palauttaakseen paholaisen haitarin takaisin sen omistajalle, mestarilleen. Häntä seuraa nuori mies Fermin (Yull Nunez), joka haluaa oppia soittajan ammatin. Penseä, yksinäisyyteensä katkeroitunut Ignacio yrittää käännyttää nuorukaisen alalta.

Matkaa sävyttää koko ihmiselämän tunnemaailman kirjo, mutta vähitellen miesten välille syntyy side, ymmärrys. Elokuvassa ei tapahdu mitään suurta tai ihmeellistä, silti jäntevä kerronta pitää hyppysissään tiukasti. Tuulisen tarinan visuaalinen, värikäs kuvamaailma on herkullinen.

Belgialaisohjaaja Jean Van de Velden afrikkalaisista lapsisotilaista kertova Silent Army vavahduttaa, ja se on sen tarkoituskin. Kongossa kasvanut ohjaaja muistaa lapsuutensa onnellisena. Kymmenen vuotta sitten hän teki päätöksensä kertoa vakavasta ongelmasta maailmalle – ja ravisuttavien suosionosoitusten mukaan Cannesissa ohjaajalla oli kuulijoita. Hiljainen armeija koskettaa kyyneliin heti alkumetreillä.

Hollantilaista syntyperää oleva ravintoloitsija, Eduard (Marco Borsato) lähtee etsimään poikansa ystävää, jonka kapinalliset ovat kaapanneet. Abu (Andrew Kintu) on yksi lapsista, jotka koulutetaan kauhistuttavan pelon avulla kylmäveriksi tappajiksi. Kenraali Obeke (Abby Mukiibi Nkaaga) on kammottava ja julma johtaja, joka itse ”ei tapa ketään, ihmiset tappavat toisiaan”.

Velde kertoo tarinan hyvin. Vaikeaa aihetta käsittelevässä elokuvassa on huumoriakin, elämäniloa ja toivoa. Monipuolisen tunnekirjon käyttäminen koskettaa syvältä. Huolellinen kerronta saa kyynelehtimään jopa kohtauksessa, jossa Eduard pitelee sylissään kuolevaa murhaajaa, aikuiseksi varttunutta lapsisotilasta.

Velde käsittelee onnistuneesti valkoisen miehen ristiriitaista asemaa Afrikassa. Usein hyvinvointivaltioissa havahdutaan auttamaan vasta kun mustan Afrikan hätä koskettaa omaa elämänpiiriä tai kun oma syyllisyydentunto kaipaa puhdistamista. Jos valkoisen auttamisenhalu lähteekin usein ”vääristä” syistä, sillä ei ole merkitystä – elokuva opettaa – vaan sillä, vaan että hän auttaa. ”On ihmisiä, joilla on miljoonia syitä olla auttamatta”, toteaa avustustyöntekijä.

Valkoisten asemaa Afrikassa ei myöskään siloitella, sillä sota on valkoisen miehen kauppaa – hän on se, joka rikastuu taistelevan maan hädästä ryöstämällä maan rikkauksia ja myymällä aseita kapinallisille. Velden sanoma on yksiselitteinen.

Afrikassa ei ole juurikaan ammattinäyttelijöitä. Niinpä myös Silent Armyn näyttelijät ovat amatöörejä, tavallisia kyläläisiä, mikä on ällistyttävää. Harvoin näkee näin vakuuttavaa, liioittelematonta näyttelijäntyötä.

Un Certain Regardin lisäksi Cannesin sivusarjoja ovat kansainvälinen kriitikkojen viikko sekä tekijöiden kaksiviikkoinen. Molemmissa valikoimissa nähdään usein pieniä helmiä, joskus suurempiakin. Yksi kriitikoiden valitsemista hehkeistä helmistä oli Whisper with the Wind, ohjaaja Shahram Alidin kantaaottava elokuva Kurdistanista – maasta, jota virallisesti ei ole.

Posteljooni, sanansaattaja Mam Baldar (Omar Chawshin) äänittää nauhurillaan ihmisten suruja ja toiveita, viestejä läheisille ja jumalalle. Hän soittaa viestit tuulen vietäväksi tai joskus välittää ne kapinallisten vastarintaradion soitettavaksi. Kuolema rientää posteljoonin kintereillä, ja väistämättä Mam Baldar törmää yhä uusiin autioituviin kyliin.

Whisper in the Wind etenee paikoin surrealistisesti, unenomaisesti. Sen kerronta on nautinnollisesti viipyilevää, kaunista. Elokuvassa käytetään kiinnostavasti metanymiaa, joissa yksityiskohdista kasvaa kokonaisuutta symboloivia kuvia.

Näytöksen alkukuvana oli Kroatian veljessotaa käsittelevä Tulum. Tekijät ovat elokuvassaan halunneet mahdollisimman rehellisesti käsitellä sotaa ja sen jättämiä jälkiä. Naurua ja elämäniloa pursuava Tulum onkin äärimmäisen havahduttava, uskomattoman ravisteleva kertomus siitä, miten jokaisen elämä pysähtyy sodan äärellä – ei ainoastaan sodassa kaatuneiden.

Lue Cannes-voittajista Kirsi Raitarannan jutusta Haneke nousi voittoon.