Elokuva Bilal kertoo pojasta, joka elää kahden maailman välissä. Hänen vanhempansa ovat sokeita, mutta hän itse ei ole. Pojalla oli vauvana kaksi tapaa kommunikoida, yleinen katsekontakti ja vanhempien kanssa kehittynyt erityiskieli.

Sokeiden ihmisten kuvaaminen oli dokumenttiohjaaja Sourav Sarangille moraalinen haaste:

”Perhe ei tiennyt, milloin heitä kuvataan. Ongelma ratkesi kertomalla kuvattaville, että aina kun ohjaaja on läsnä, kamera tallentaa tapahtumia.”

Bilal oli vasta kahdeksankuukautinen ja sairaalassa, kun Sarangi tapasi pojan ensimmäisen kerran. Perheen naapuri oli heittänyt lasta ilmaan, mutta epäonnistui ottamaan hänet kiinni. Pojan päähän tuli ruhje.

Sarangin vaimo työskenteli tuolloin sokeiden teatteriryhmän ohjaajana. Ryhmässä kuultiin onnettomuudesta. Vaimo soitti Sarangin auttamaan. Elokuvaohjaaja oli juuri työskentelemässä televisiossa, mutta pystyi lähtemään sairaalaan. Tuolloin hän tapasi ensi kertaa tulevan dokumenttinsa päähenkilön.

Elokuva ansaitsi arvostetulla Amsterdamin IDFA-festivaalilla rahapalkinnon dokumentin henkilöille.

”Olen voinut tukea Bilalin ja Hamzan koulunkäyntiä 3 500 eurolla. Tulevaisuus huolettaa, sillä jos en voi jatkaa heidän avustamistaan, pojat eivät voi myöhemmin auttaa perhettään rahallisesti”, Sarangi kertoo Intian arjesta, jossa lapset avustavat usein köyhissä oloissa vanhempiaan.

Ohjaaja kertoo, että Intian laissa on useita tukikäytäntöjä sokeille. Jokaisen instituutin tulisi esimerkiksi palkata 3 prosenttia vammautuneita ihmisiä.

“Shamimin (Bilalin isän) työtilanne on huono, koska kukaan ei käytä hänen kolikkopuhelintaan kadulla – kiitos Nokian vallankumouksen.”

“Olen yrittänyt saada isälle työtä. Hänellä on koulutus ja hän on halukas töihin, mutta kukaan ei palkkaa häntä”, ohjaaja miettii.

Kuvattaviaan ohjaaja käsittelee antamalla heille vapauden. Bilal-dokumenttiin kuvattiin 160 tuntia materiaalia puolessatoista vuodessa.

”Tarkkaa käsikirjoitusta ei ollut, sillä lapsen toiminnot eivät edes olleet ohjattavissa. Editointivaihe jatkui tolkuttoman kauan. Lopulta työstä tuli valmista”, Sarangi kertoo.

Ylen Dokumenttiprojektin tuottajan ja Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen vierailevan professorin Iikka Vehkalahden mukaan Sarangi on poikkeuksellisen herkkä ja työhönsä uppoutuva elokuvantekijä.

Bilalin tuottajana toimi Millennium Film-yhtiön Kristiina Pervilä, johon Sarangi tutustui Vehkalahden kautta. Vehkalahti on vetänyt Intiassa Steps India -nimistä projektia, jossa suomalais-intialaisin voimin hankitaan rahoitusta paikallisille dokumenttielokuville.

”Elokuvia voidaan tehdä Intiassa halvemmalla kuin Amerikassa ja Euroopassa. Siksi eurooppalaiset rahoittajat ovat kiinnostuneita maasta”, Sarangi perustelee.

Laajempi elokuvalevitys auttaa intialaisohjaajia rahansaannissa ja siinä, että elokuvantekijät saavat itselleen nimeä. Aiheita Sarangi huomauttaa olevan Intiassa vaikka millä mitalla:

”Kun aukaisee päivän sanomalehden, on puhuttavia otsikoita sivuilla heti kymmenen”, Sarangi toteaa.

Hän oli nuorena amatöörivalokuvaaja ja haki sisälle Intian arvostetuimpaan elokuvakouluun, Punen Elokuva- ja televisioinstituuttiin. Ohjaajan isä oli alavalintaa vastaan, sillä elokuvien tekeminen tuntui hänestä ajanhaaskaukselta.

”En tiennyt tuolloin, että tulisin tekemään dokumentteja. Menin opiskelemaan mitä tahansa. Lupasin elättää itseni ja säästin rahaa pankissa työskentelemällä. Punessa näytin valitsijaraadille ottamiani kuvia. Raati kysyi, miksi haluan editoijaksi ja vastasin, koska en tiedä siitä mitään.”

Sarangi sai vastauksellaan kaikki nauramaan ja pääsi kouluun sisälle. Erityistä dokumenttilinjaa ei ollut – vaikutteet tulivat muualta.

”Tietenkin Intiassa on hyviä ohjaajia. Nykyisin asioista voidaan puhua ääneen. Elokuvia voi tehdä jopa kännykällä. Dokumenttielokuvan ohjaaja ei tarvitse välttämättä koulutusta, mutta mielen koulu on tärkeä.”

”Nuorille tekijöille juttu on simppeli: jos he haluavat kuvata jotain, he tekevät sen kyllä. Heillä ei ole mitään hävittävää”, Sarangi sanoo.

Intialaisdokumentit ovat alkaneet kiinnostaa Euroopassa. Suomessa Yle Areenan Kolmas ulottuvuus on Ulkoministeriön ja Ylen Dokumenttiprojektin hanke, joka alkoi huhtikuussa 2011. Katsottavissa on toistakymmentä Intia-aiheista dokumenttia, joista suurin osa on myös intialaisten ohjaamia.

”Tavoitteena on, että alustalle tulisi ainakin joka toinen viikko uusi dokumentti, joko Suomen ensi-illassa tai aiemmin Ylellä esitetty. Uusia dokumentteja on tulossa muun muassa Paromita Vohralta ja Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla esitetyltä Kaushik Mukherjeelta Intiasta. Lisäksi elokuvia tulee Nepalista ja Bangladeshista”, Iikka Vehkalahti lupaa Kolmannen ulottuvuuden lähitulevaisuudesta.

Kolmas ulottuvuus on perustettu selkeään tarpeeseen. Syitä löytyy useampia:

”Koska vain 4 prosenttia televisio-ohjelmistostamme tulee Euroopan ja USA:n ulkopuolelta. Koska Yle Teema lopetti Kolmas ulottuvuus -dokumenttipaikan. Koska median antama kuva Aasiasta, Afrikasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Lähi-idästä on niin kriisikeskeinen ja koska näillä alueilla on fantastisia tarinoita”, Vehkalahti listaa.

Bilal on katsottavissa Yle Areenan Kolmannessa ulottuvuudessa. Myös muita intialaisia dokumentteja on nähtävillä Yle Areenassa, hakusanalla Kolmas ulottuvuus.