Elokuvanäyttelijä Mickey Rourke teki 1980-luvulla useita hyviä elokuvia. Pelkästään vuonna 1987 hän näytteli mm. itseensä hukkuvaa yksityisetsivää Alan Parkerin psykologisessa trillerissä Noiduttu sydän, Charles Bukowskia Barbet Schroederin Baarikärpäsessä sekä moraalikysymysten äärellä horjuvaa IRA-terroristia Mike Hodgesin Viimeisessä palveluksessa.

Kuten uuden Wrestler-elokuvan ennakkokohuilun myötä kaikille on käynyt selväksi, 90-luvulla ja sen jälkeen Rourkella on mennyt paljon huonommin. Rourke ehti pitkään olla kuuluisa lähinnä tasapainottamana tappelijana sekä pilalle hu(i)katusta urastaan ja elämästään.

Rourke on silti samaan aikaan myös tehnyt elokuvia. Edellisen kerran hänen mahtavasta comebackistään kohistiin vuonna 2005, sarjakuvapiirtäjä Frank Millerin yhdessä Robert Rodriquezin kanssa tekemän Sin Cityn yhteydessä.

Vaikka Sin Cityssäkin Rourke onnistui, sen kuvallisen tyylittelyn keskellä ei ollut ihan samanlaista tilaa luonnerooliin kuin ikääntyneestä show-painija Randy ”The Ram” Robinsonista kertovassa Wrestlerissä. Darren Aronofskyn minibudjetilla ohjaamassa elokuvassa Rourke saakin laittaa itsensä – ja niin markkinointitoimiston valmiilta promomateriaalilta kuin tämä saattaakin kuulostaa – koko elämänkierteensä peliin.

Osasyy onnistumiseen saattaa olla siinäkin, että elokuvan vaatimaton budjetti on pakottanut tekijät aiheen kannalta otollisen nöyrään ja maanläheiseen toteutustapaan. Voisi kuvitella, että erityisesti ego-ongelmista kroonisesti kärsineen päätähden on ollut helpompi samastua kehäraakki-showpainijan alhoon, kun kuvaukset on tehty luonnollisissa ympäristöissä käsivaralla ja ilman massiivista ympärillä pyörivää ja tähtiään palvovaa hollywoodilaista tukikoneistoa.

Kun elokuvan tekninen toteutus on luontevasti aiheensa ja henkilöidensä iholla, tilaa näyttelemiseenkin jää enemmän. Rourken ohella myös naispääosassa ammattistripparia esittävä Marisa Tomei ja suurelta osin showpainiyhteisöstä nouseva avustajakunta onnistuvat erinomaisesti. Elokuvan sosiaalisten miljöiden uskottavuus perustuu siihen, että kaiken ankeuden ympäröimänä leipänsä tienaavien raskaan työn raatajien keskellä näyttää vallitsevan uskottavaa ammattiylpeyttä ja aitoa toveruuttakin.

Wrestlerin vahvuus ei ole käsikirjoitetussa juonessa sinänsä. Kärsivän kehäraakin loppua kohti kompasteleva antisankaritarina on nähty moneen kertaan milloin nyrkkeilyn, sirkuksen, rodeon tai etenkin rock-, kantri- tai iskelmämaailman puolitosikertomusten muodossa.

Nyt valittu amerikkalainen showpainin kehys tuntuu silti jopa oudon tuoreelta. Samalla se tarjoaa sattuvan metaforan elämästä. Ajatus ajautua entiseksi tähdeksi raavaiden miesten käsikirjoitetussa teatteripainissa tuntuu jotenkin aivan erityisen traagiselta. Sen urhoollisuus ja sankaruus ovat ikään kuin moninkertaista itsepetosta, vaikka silti nyt esitettynä todellisuutena ne ovat yhtä totta tai epätotta kuin arkisemman oravanpyörän keskellä oman elämänsä käsikirjoituksen yhtä lailla kadottaneiden tavisten kamppailu omien kukkuloidensa kuninkuudesta.

Wrestlerin kärki on eksistentiaalinen ja sellaisena aika lohduton. Ehkä se on tarinansa puolesta turhankin pessimistinen siihen nähden, että Rourken luomassa Ram Robinsonin hahmossa on myös paljon toivoa ja sympaattisuutta sinänsä.

Kun väsynyt painija anoo aikuiselta tyttäreltään anteeksiantoa ja itkuun pillahtaen tunnustaa yksinäisyytensä, elokuvayleisössä kyynel vierähtää varmasti muidenkin kuin raavaiden miesten silmäkulmaan.

Vaikka Wrestler ei ehkä ole elokuvataiteen unohtumaton mestariteos, se on koskettava ja hyvä elokuva. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

The Wrestler (USA 2008). Ohjaus: Darren Aronofsky. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.