Kansallisteatterin vuodenvaihteen kahta ensi-iltanäytelmää, brittiläisen Joe Ortonin Herra Sloanea ja venäläisen, tai siis noihin aikoihin neuvostoliittolaisen Venedikt Jerofejevin Valpurinyötä, yhdistää mielenkiintoinen seikka. Kumpainenkin on nimittäin kirjoitettu ajankohtana, jolloin tekstien saaminen näyttämölle asti on vaatinut aikamoisen osan sisällön merkityksistä upottamista rivien väleihin

Ortonin 1960-luvun alkupuolella kirjoittaman Sloanen teksti kätkee runsaasti alakulttuurien piilomerkityksellisyyksiä. Jerofejev puolestaan jättää katsojalle aika isonkin vastuun siitä päätelmästä, onko joku mielisairaalan osasto 3:n potilaista mahdollisesti talossa arvosteltuaan Neuvostoliittoa, joka näytelmän kirjoitusajankohtana vielä eksisteerasi.

Aineksiltaan yllättävä, vaikkakin rakenteeltaan perinteisen draaman mallinen Herra Sloane voisi kasvaa absurdiksi komediaksi, mutta sellaiseksi se taitaa sittenkin olla liian ”epämoderni”. Tarinan arvattavuus korostuu siinä, ettei sitä sotke liian runsas henkilögalleria. Tämä kuitenkin vahvistaa kaikkia neljää roolityötä, niin Sari Puumalaisen ja Timo Tuomisen sisaruksia, jotka hakevat sisällöttömään elämäänsä hieman normeista poikkeavaa virkistystä, Jaakko Kytömaan epäluuloista ja kohtalokkaalla tavalla oikeassa olevaa isää kuin myös Samuli Niittymäen ”hurmaavan murhaavaa” siloposkista nuorukaista, joka pelkällä läsnäolollaan muuttaa kaiken.

Herra Sloanen näytteillepano Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä vahvistaa niitä ennakkoasenteita, joita Ortonin henkilöhistoriasta yhtä ja toista kenties tietävä katsoja saattaa odottaa, mutta Antti-Einari Halosen ohjaama näytelmä pysyy napakkana kerrontana, eikä rönsyile. Se on oikeastaan vähän säälikin, sillä varaa moiseen olisi kyllä. Orton on varmasti saanut vaikutteita rivien väliin kirjoittamisessa varsinkin Oscar Wildelta, mutta tämän sektorin tarkempaan analysointiin tarvittaisiin joku, joka pystyy lukemaan kaikki sivumerkitykset esiin alkukielisestä tekstistä. Väittäisin Herra Sloanen suomentajan Kersti Juvan olevan yksi niistä harvoista suomalaisista, joilta se saattaisi onnistua. Minun ei kannata edes yrittää.

Kansallisteatterin Willensaunan räväkkä mielisairaaladraama Valpurinyö edustaa puolestaan näyttämöllistä energialatausta useimmissa tuohon sanaan liittyvissä merkityksissä. ”Liian viisaan” Gurevitšin sijoittaminen vappuaattona suljetulle osastolle laukaisee tapahtumavyöryn, josta ei puutu vauhtia, yllättäviä käänteitä eikä muutakaan dramatiikkaa.

Juttu etenee jouhevasti ja pursuaa niin pitelemätöntä äijäenergiaa kuin herkkää slaavilaista melankoliaakin. Onko se pelkästään hyvä asia, kun sisällössä kuitenkin olisi yhtä ja toista syvemmänkin pohdinnan aihetta, miettiköön jokainen tykönään. Tosiasia nimittäin on, että armottoman juhlamenon hetkeksi hellittäessä koko esityksen rytmi hidastuu ja mielenkiinto draamaa kohtaan herpaantuu, mikä saattaa johtua paitsi siitä, että osaston potilaat mieltää enemmän joukkueeksi kuin yksilöiksi, myös siitä, että viime kädessä mielenterveyshoitoon johtaneet syyt eivät olekaan niin kiinnostavia.

Toni Kamula Gurevitšina on luonnollisesti – tai siis näinhän aina pitää olettaa – porukan täyspäisin. Yhteiskunnallisen toisinajattelun ja antisemitismin kytkeminen lienee ollut Neuvostoliitossa normaalia – ajatus, että juutalainen voisi olla ”normaali kansalainen” taisi olla Stalinille ja hänen seuraajilleenkin jossain määrin vieras. Markku Maalismaan osastoa terrorisoivan johtohahmon ”valtionvastainen” diagnoosi on paljon ilmeisempi, mutta tyyppi sinällään jyrkkyydessään mainio. Juha Mujeen suursyömäri erottuu muusta, valitettavan kasvottomaksi jäävästä joukkiosta massallaan.

Sairaalahenkilökunnankin kohdalla voidaan puhua rempseähköstä meiningistä, varsinkin Emilia Sinisalon suorapuheinen hoitsu Tero Koposen voimamieshahmon kera tuo esiin näkemyksen, ettei osastolta tosiaan kukaan lähde, kuin jalat edellä. Tästä joukosta Elena Leeven herkempi Natalia erottuu ehkä vähän liikaakin, vaikka hänen jo näytelmän alussa ilmeinen ja sittemmin kohtalokkaalla tavalla todentuva suhteensa Gurevitšiin jääkin vaille perusteita. Antti Luusuaniemen tulkitsema, muuta henkilökuntaa huomattavasti leppoisampi, omassa arkitodellisuudessaan elävä lääkäri ansaitsee erikoismaininnan, koska onnistuu siinä, missä useimmat sitä yrittävät eivät: Turun murteen luontevasti puhumisessa.

Valpurinyöstä ei ole yritettykään tehdä aitoneuvostoliittolaisen tai minkään muun yhteiskunnan näköistä esitystä. Se taitaa olla jutun ajattomuuden kannalta hyvä asia; mahdollisuus, että näin käy, ei ole sidottu tiettyyn aikaan eikä paikkaan.

Herra Sloane 17.5. asti Pienellä näyttämöllä & Valpurinyö 25.3. asti Willensaunassa, Kansallisteatterissa.