Esa Pesonen, 32, on monen muun kirjoittajan tavoin todennut, että oman tuotoksen julkaiseminen on tässä maassa liki mahdotonta. Tai ainakin tolkuttoman vaikeaa.

”Ehkä, jos henkilöllä on oikeanlainen, myyvä tarina tai persoona, on helpompaa saada kirjalleen kustantaja. En jaksa keksiä itselleni tarinaa. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä kaveri Tikkurilasta. En elä boheemia taiteilijaelämää, mitä sillä nyt kenenkin mielestä tarkoitetaankin.”

Pesonen pohtii kysynnän ja tarjonnan kuvion olevan looginen. Kirjaa on helpompi markkinoida, jos sen takana on myyvä hahmo.

”Ei kai kustantaja halua esimerkiksi kirjamessuille osastolleen mitään mumisijaa, vaan valovoimaisen, sanavalmiin tyypin.”

Vaikka runoilija suomii kirjakustantamiskäytäntöjä tietynlaisia, trendikkäitä, myyviä persoonia suosiviksi, hän ei kuulosta katkeralta. Hän tietää, että erityisesti runokirjoja julkaistaan vuosittain vain muutamia. Tuntemattoman esikoisrunoilijan on kovin vaikeaa kammeta siihen saumaan. Omakustanne ei ollutkaan vantaalaisrunoilijalle mikään viimeinen oljenkorsi, vaan mielihyvin valittu vaihtoehto. Miehen Huone Veronassa -runokirja sai fyysisen ilmiasun omakustanteena, muutaman sadan euron panostuksella.

”Valitettavasti suomalaiset kirjoittajat on jotenkin peloteltu kaihtamaan omakustanteita. Ikään kuin ne eivät olisi oikeita kirjoja. Eivät ne sitä taida olla kriitikoidenkaan mielestä, sillä eiväthän he edes suostu arvostelemaan omakustannetuotantoa.”

Pesonen ei omakustanteen ”leimaa” kavahtanut. Palo saada runot koviin kansiin (tai tässä tapauksessa pehmeisiin) voitti. Ahkera blogikirjoittaja oli aiemmin julkaissut runojaan internetissä, mutta sähköinen foorumi ei tuntunut runoille sopivalta.

Harva tietää, että omakustanteiden maailma on viime aikoina moderisoitunut. Pesonen osti kirjalleen sivut ja kannen, taiton ja painotyön saksalaisen Books On Demand -yhtiön kautta. Kaikki hoitui kätevästi netissä, missä kirjailija saattoi valita yksityiskohdat, jopa sivujen asemointimallin.

”Kirjani on palvelukustanne. Se on ikään kuin omakustanteen seuraava aste. Palvelun nopeus ja vaivattomuus nettiasiointiin tottuneelle olivat plussaa tässä prosessissa.”

Palvelukustanteen suurin ero perinteiseen omakustanteeseen on, että palvelukustanteessa paino hoitaa teokselle ISBN-numeron, järjestää mahdolliset vapaakappaleet kirjastoon ja ottaa harteilleen aimo osan kirjan markkinoinnista. Esimerkiksi toimittajat voivat tilata Pesosen kirjaa BOD-palvelun kautta.

Huone Veronassa -kirjan markkinointi tapahtuukin netissä. Runoilijan nettisivut ja Facebook-sivut on valjastettu kirjan mainostamiseen.

”Tavallisen köyhimyksen ainut mahdollisuus kirjansa mainostamiseen on netti. Tämä sopii minulle, vaikken tiedäkään vielä, miten tehokas kanava se on kohdallani ollut. Olen saanut paljon palautetta runoistani, mutteiväthän kaikki kirjan sivuilla kävijät kirjaa kuitenkaan osta. On sitä kyllä tilattu myös muualle kuin pääkaupunkiseudun kirjastoihin. Esimerkiksi Vaasaan”, Pesonen intoilee.

Vantaan kaupungilla sosiaali- ja terveystoimen tiedottajana työskentelevä Esa Pesonen korostaa runojensa olevan helppotajuisia, ”ei mitään korkeakulttuuria”.

”Olen saanut palautetta ihmisiltä, jotka eivät ole eläessään lukeneet runokirjaa, että minun kirjastani he pitivät.”

Pesonen uskoo tekstiensä olevan rehellisiä, sillä lähiöelämästä kirjoittava mies on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Korsossa. Myös päivätyö sosiaalisten ongelmien parissa heijastuu runoihin. Tunnelmia ja tapahtumia ei siten ole tarvinnut keksiä. ?Runoissa on melankolinen sävy, ja monet tarinat tuntuvat kertovan yhteiskunnan ihannemallista pudonneista hahmoista. Vaikka juopoista tai mielenterveysongelmaisista.

Runoilija ei katso näitä pudonneita täydellisen kansalaisen jalustalta. Hän ei väitä, että oman elämän peruspalikat olisivat nekään vielä löytyneet.

”Tuskin löytyvät koskaan. Olen ikuisesti tyytymätön. Paremmin on aina jossain muualla”, hän summaa.

Vaikka Pesonen vähättelee huomioarvoaan ja alleviivaa tavallisuuttaan, sanoo hän haastattelun lopussa kuin sivulauseessa, olleensa itsekin joskus vaarassa pudota.

”Nuorempana tuli ryypiskeltyä. Oli masennustakin, eikä intressejä mihinkään”, hän sanoo. Ja oivaltaa ehkä samalla itsekin, josko tässä nyt niin tavallisia sittenkään ollaan.

Kuka meistä lopulta edes on se tavallinen?

_______________

Jakomäki takaisin pullo kerrallaan

Siinä sitä irvistellään. Niin urheilija kuin arkkitehti.

Sielujen pommitettu rivistö. Gaza ja Beirut samassa porukassa.

Tulitauko näille merkitsee kahta selvää päivää, silloin kun kuolemantykit helisevät deliriumissa.

Mutta onneksi. Viimeiset rahat annetaan kaverille, ja viedään vaikka se piirinmestaruus kaniin.

Sitten aloitellaan taas. Otetaan se Jakomäki takaisin pullo kerrallaan.

Elämä on hetken kaunis. Kun ei enää muista.

Esa Pesonen: Huone Veronassa. Runoja. 2009.

_______________

Esa Pesosen Elämänehtoja-blogi