Mitä seuraa siitä, kun kansalainen vetää trikoot niskaan ja hupun päähän?

Supersankarisarjakuvien esittämä taistelu vääryyttä ja pahuutta vastaan on väkivaltaista ja rujoa touhua, joka tosimaailmassa saisi aikaan melkoisen pahaa jälkeä. Millainen häiriintynyt sosiopaatti ryhtyisi oikeasti nappaamaan rikollisia naamari naamalla? Miltä omankädenoikeus näyttäisi?

Samaa aihetta on sivuttu aiemminkin sarjakuvien sivuilla, mutta Kick-Ass tekee sen paremmin. Millar-Romita-kaksikon teos saavuttaa klassikkostatuksen välittömästi. Sen jälkeen sarjakuvatyöläisten täytyy rehkiä kaksinveroin, mikäli he haluavat välttyä naurunremakoilta.

Kick-Ass on omaperäinen tarina, joka on kuorrutettu intertekstuaalisten viitteiden vyöryllä. Sarjakuvaveteraanit Millar ja Romita tuntevat parodiansa kohteen läpikotaisin ja saavat aiheesta irti paljon olematta kuitenkaan tosikkomaisia. Genren kipupisteet löytyvät ja niihin osutaan.

Samalla tekijöiden katu-uskottavuus (tai nörttiuskottavuus) myös riittää pitämään teoksen pinnalla ilman, että se sylkisi fanipoikien kasvoille. Millar näet uudisti koko Marvel-kustantamon fantasiamaailman totaalisesti sarjallaan Civil War. Romita puolestaan on kuulunut samaisen kustantajan kuvittajien ykköskaartiin 1980-luvulta sakka. Hepuilla on selkänojaa, jonka varassa parodioida ja ilkkua.

Siinä missä sarjakuva Kick-Ass on iloton ja erittäin verinen parodia trikooveikkojen touhuista, on Kick-Ass-elokuvasta tehty väkivaltainen komedia. Väkivallan ja huumorin yhdistäminen on aina vaikeaa, eikä ohjaaja Mathew Vaughn ole onnistuneet pitämään pakettia tasapainossa. Genreä parodioidessaan elokuva sortuu pahimmanlaatuisiin kliseisiin. Vaivaannuttavat high-school-kohtaukset kirvoittivat naurunremakat ennakkonäytöksen teiniyleisössä. Kick-Ass-elokuva on huojunut tiensä alkuteoksen parodian kohteeksi.

Kick-Ass on sarjakuva, joka parodioi sarjakuvia. Kun tarina siirtyy valkokankaalle, syntyy lievästi skitsofreninen tilanne. Elokuvassa viittaukset kohdistuvat puheen tasolla supersankarisarjakuviin, mutta oikeastaan viittausten kohteena ovat toiset elokuvat. Tämä on toki ymmärrettävä valinta, sarjakuva ja elokuva kun kuitenkin poikkeavat toisistaan melkoisesti. Sitaatit Scarfacesta, Tim Burtonin Batmanista ja lukuisista muista elokuvista sopivat pakettiin hyvin. Turhankin avoimet Tarantino-lainat olisi kuitenkin voinut jättää tekemättä.

Viittausten viittaukset saavuttavat huippunsa, kun absurdi veribaletti tanssitaan Sergio Leonen italowestern-musiikin tahdissa. Kaikki ymmärtänevät noiden länkkärien ja väkivallan yhdistelyn olevan Tarantinoa omimmillaan.

Koska sarjakuvia ja elokuvia katsellaan eri tavoin, herättävät elokuvien raflaavuudet huutoa ja porua tyystin toisin kuin sarjakuvien ylilyönnit. Sarjakuvathan ovat lapsille ja vähän niin kuin Aku Ankkoja; niitä ei turhia kyylätä. Toisin on elokuvien kohdalla. Niitä tihrustetaan tarkoin ja niiden soveltuvuus lapsille ja nuorille on jatkuva huolen aihe.

Kauhistelu on sinänsä ymmärrettävää, mutta välillä on pakko ihmetellä sen kohteita. Kick-Assin 11-vuotiaan sankarittaren Hit-Girlin kiroilua on paheksuttu laajalti. Samaiset kauhistelijat ovat kuitenkin olleet hissukseet samaisen tytön järjestämistä ninja-henkisistä verilöylyistä, joissa rosvoja laitetaan halki, poikkia ja pinoon. Kumpi noista nyt pahempaa katsottavaa sitten on?

(YouTuben Hit-Girl-video vaatii sisäänkirjautumisen.)

Millarin ja Romitan sarjakuva vältteli kompromissejä. Sen kuvaus väkivallasta oli lohdutonta ja typerien sankaritekojen seuraukset olivat brutaaleja ja usein merkityksetömiä. Motiivit olivat arveluttavia, eikä sankarin palkinto ollut lopulta häävi.

Elokuvalle taas haetaan selvästi laajempaa yleisöä, jonka miellyttämiseksi tehdyt kompromissit ovat ajoittain masentavia. Siinä, missä sarjakuva nauroi sarjakuvien esittämille fantasioille nörttisankarin menestyksestä naisrintamalla sankaruuden seurauksena, syleilee elokuva näitä fantasioita sydämensä kyllyydestä.

Vaikka elokuva-Kick-Assilla on hetkensä, kärsii kokonaisuus poukkoilevasta kerronnasta, josta ei oikein ota selvää. Parodioidaanko tässä teini- ja supersankarileffoja vai tehdäänkö juuri sellaista?

Kaikki tekisivätkin hyvin, jos lukisivat ensitöiksensä sarjakuvaversioon. Tämän jälkeen voi sitten tarkastaa leffan, jos siltä tuntuu.

Mark Millar & John Romita, jr.: Kick-Ass, 192 sivua. Titan Books 2010.

Matthew Vaugh: Kick-Ass. Elokuvateattereissa.