Pablo Picasso on kenties koko 1900-luvun merkittävin taiteilija. Espanjassa syntynyt mutta suurimman osan elämästään Ranskassa asunut taiteilija ei lähtenyt sotapakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän sinnitteli keskellä natsimiehitystä ja sieti myös kenraali Francon fasistista järjestelmää.

Picasson tunnetuinta teosta Guernicaa ei tarvitse etsiä Ateneumista. Kun 7,5 metriä leveä maalaus on saatu palautettua Amerikan evakosta Madridiin, kuningatar Sofian mukaan nimettyyn museoon, ei mestariteosta enää sen seinältä siirrellä. Moderni historiankuva on Francon jälkeisen Espanjan kansallisylpeys, jonka yksityiskohdat toistuvat lukuisissa ranskalaisissa ja amerikkalaisissakin sarjakuvissa.

Guernicaa varten tehtyjä harjoitelmia Ateneumista löytyy sitä vastoin kaksi: Itkevä nainen ja Anoja ovat esillä Ateneumin salissa, jonka nimenä on Espanja sodassa (1936-39). Espanjan sisällissota edelsi toista maailmansotaa. Baskikaupungin siviileihin sumeilemattomasti vuonna 1937 kohdistettu isku, oli saksalaisten ilmavoimien, Luftwaffen osoitus koko Euroopalle siitä mihin Hitlerin valtakunta oli valmis. Picasso ei ollut silminnäkijänä paikalla vaan karmea koettelemus välittyi hänelle lehtikuvien kautta, minkä vaikutuksen hän siirsi kankaalle.

Maailmansodat ovat jättäneet jälkensä eurooppalaiseen taiteeseen aina 2000-luvulle asti. Sitä ovat hallinneet synkkyys, ankeus, viha ja kylmyys. Sitä on myös Picasson taide kauttaaltaan. Ei puhettakaan väri-iloittelusta, kolorismin juhlasta. Sininen kausikin, Picasson ensimmäinen vahva luomiskausi, suri oman käden kautta poismennyttä ystävää. Vaaleanpunainen kausi jatkoi hivenen hempeämmin mutta sen jälkeen syntyi kubismi, joka pitää enemmän älyn kuin tunteen puolta.

Paitsi sodan läsnäoloa Picasso on saanut toteuttavakseen myös rauhan symbolin. Hänen litografiansa Kyyhky valittiin 1949 Maailman Rauhankongressin julisteeseen tapahtuman tunnuskuvaksi. Siitä lähtien kyyhkyn, joskin melko tappelunhaluisen linnun, on ymmärretty symboloivan rauhaa. Lintu oli tuttu Picassolle, joka piti niitä Pariisin asuntonsa katolla.

Picasson taide ei muuttunut koskaan suoranaisen abstraktiksi vaan pelkistettynäkin sillä on aina pysynyt suhde esittävään todellisuuteen. Vaikutteita hän on ottanut sekä afrikkalaisesta ja Tyynen meren alueen taiteesta. Hän versioi postmodernia enteillen myös tunnettuja taideteoksia Francisco Goyasta Édouard Manetiin. Lisäksi Picasso on koostanut toteemimaisia veistoksia lastenvaunuista, uunipelleistä ja kakkuvuoista.

Veistokset nähdäkseen voi perustella vierailunsa Ateneumiin, mikäli maalaukset ovat tulleet tutuiksi Pariisissa tai Pietarin Eremitaasissa.

Tragedian vastapainoksi Picasso etsi elämän mielekkyyttä ja ihanuutta kiihkeästä seksuaalisuudestaan. Picasson yli 50 000 maailmaan jättämästään teoksesta useampi tuhat kuvaa hänen nuoria rakastajattariaan Marie-Thérèsestä Jacquelineen. Kubismin hajottamat muodot tai groteski surrealismi soveltuivat myöhempinäkin vuosina mestaria riepottelevan rakkauden sekä älyn ja tunteen ristiriitojen ilmaisemiseen. Picasson sanotaan kantaneen elämänvoimaa niin että hänen esittämänsä alastomat kehot vertautuvat kasvillisuuteen, Välimeren auringon alla kypsyviin hedelmiin.

Kehollisuudesta löytyy oiva syy hypätä pari Helsingin keskustakorttelia ja muutama taiteen vuosikymmen ylöspäin, Ateneumista Kiasmaan sveitsiläisen Pipilotti Ristin pariin. Vuonna 1962 syntynyt Rist aloitti taiteenteon ohjaamalla musiikkivideoita Les Reines Prochaines -yhtyeelle ja tänä vuonna hän debytoi ohjaajana myös Venetsian elokuvajuhlilla.

Taidemaailmassa Pipilotti Rist esitellään yleensä videotaiteilijana, mutta mitään sisällöltään harmaata mustaan laatikkoon tungettua videotaidetta hän ei tee. Kuvat ovat kauniita ja miellyttäviä, niinpä Pipilottin näyttelyillä on kysyntää. Imaisevia installaatioita on ihailtu alkuvuodesta New Yorkissa ja kaksi vuotta sitten Tukholman Taidehallissa. Niitä löytyy myös YouTubesta, toisin kuin esimerkiksi suomalaisen Marikki Hakolan visuaalisia retkiä kansainvälisessä videotaiteessa.

Sisällöllisesti Pipilotti Ristiä voisi toisaalta nimittää enemmänkin body artin kuin välinettä kommentoivan mediataiteen edustajaksi. Hän vie katsojansa hellästi kohti kehotaiteen ydintä, sisään kehoon ja vieläpä kehon sisälle.

Likimain jokainen Ristin kuva ja kompositio, leikkaus ja asetelma niin netistä ladattuna kuin Kiasman kattoon projisioituna pumppaa eteen kehon rytmejä ja muotoja. Katsotpa teosta lattialla maaten tai annatpa sen virrata sinuun lattialta, olet mukana kehossa, jota Pipilotti muovaa ja liikuttaa. Jos Picasson hedelmät ovat nähtävissä yhtäällä niin sitäkin upeampaa on kokea olevansa kuin yksi hedelmistä tai kukkasista, poimittavissa koriin tai vaasille taiteilijan asetelmaan.

Toki Pipilotti Ristin Elixir-näyttelyä voi kokea muunakin kuin isona kehona Kiasma-valaan sisusksina. Joku voi käyskennellä teoksia puutarhana tai makeiskaupan tikkarihyllynä, mutta yhtä kaikki metaforina nekin voi palauttaa intiimialueiden tutkimuksiin.

Kiasman johtaja Berndt Arell, joka ikäväksemme siirtyy vuoden alusta jakamaan suomenruotsalaista rahaa Kulturfondeniin, muistutti rohkeasti Pippiloti Ristin avajaisissa kuinka mukavaa hänestäkin on saada museoon miehisten kesänäyttelyiden jälkeen jotakin supernaisellista, ultrafemmeä. Hahmottuuko tämä kaikelle yleisölle edes sen perimmäisen teoksen, Ginan mobilen kohdalla ei ole tähdellistä. Siinä määrin hienovaraisesti ja vähemmän provokatoorisesti sveitsiläistaiteilija yleisöään johdattaa.

Kehon taidetta eli Body artia on validoitu taiteeksi milloin tuottamalla rankkaa kipua Dieter Appeltin tapaan tai demystifioimalla kehon piiloihin liittyviä tabuja. Näistä Pipilotti Rist kuuluu jälkimmäisiin. Hänen taiteensa on hyvin miellyttävää, se suo levon, rentoutumisen ja nautiskelun. Kiasmaankin tullaan irrottautumaan kiireestä, hälystä ja rumuudesta.

Tukholman arvostettu Moderna Museet esitteli jo vuonna 1966 Niki de Saint Phallen pitkällään loikovan naisen muotoisen veistoksen, jonka sisätilaan käytiin haarojen välistä. Sisälleen veistos nimeltä Hän kätki mm. pienen elokuvateatterin, planetaarion, akvaarion, taidegallerian ja maitobaarin.

Ranskalainen de Saint Phalle nimitti aikansa kohuteoksensa ’maailman suurimmaksi huoraksi’. Samaa feminiinistä ironiaa on hyödyntänyt Annie Sprinkle performansseissaan. Entinen pornoammattilainen kutsui taidemuseossa ihmisiä kurkistamaan taskulampun avulla haarojensa väliin ja ylpisteli sen jälkeen sillä, että hänellä on maailman tunnetuin häpy. Se jos mikä oli tabun rikkomista. Suomalaisen Mimosa Palen Helsingin sohjossa kärräämää häpyä joutuu sitä vastoin pitämään jopa julkean feministisenä provokaationa, joka ampuu liian rivosti, räikeästi ja tungettelevasti kohti. Olihan se hauska muttei ole muodostunut ainakaan vielä ylitsepääsemättömäksi klassikoksi.

Miehen ja naisen seksuaalisten elinten perimmäinen ero liittyy tapaan tulla kohti tai piiloutua näkyviltä. Kaikkea pystypäistä, ylöspäin ojentautuvaa on tulkittu läpi historiansa falloksina. Feminiinistä vastinetta luodessa taideyleisö pakotetaan kömpimään gallerian perillä jonkin verhotun, pehmeän, lämpimältä tuntuvan, harvemmin kuitenkaan kostean läpi.

Sekä Sprinkle että de Saint Phalle ovat pyhittäneet naisen kehoa temppelinä. Kaikkien ihmisolentojen ensimmäinen asuinpaikka, äidin vatsa on riisuttu herkästi seksuaalisista arvoista, oikeastaan vain siellä portilla pitää kiihottua ja tuntea koskettelevansa jotakin täysin häpeämättömästi. Tämä toteutuu Pipilotti Ristin kohdalla.

Ginan mobile näyttää, että jotakin limakalvoa kuvassa on. Itse uskon ja pidän, naisenakin, teosta äärimmäisen kiihottavana ja haluttavana. Olen osa sitä kuvaa vieläkin enemmän kuin asettuessani selälleni katsomaan kattoprojisiointia.

Pipilotti Rist Kiasmassa 6.12. asti. Pablo Picasso Ateneumissa 6.1. saakka.