Ryhmäteatteri on taas vaihteeksi tuottanut kotimaisen uutuuden Pengerkadun näyttämölleen. Rakennuspalikat ovat monella tavoin tutut: kolmen näyttelijän voimin on ennenkin luotu vahvaa aikalaisdraamaa ja nimekkäiden näyttelijöiden fanit saapuvat katsomaan vieraampaakin tekstiä, kun tietävät, että esiintyjälähtöinen teatteri antaa ajattelemisen aihetta.

Näyttelijänä niin estraadeilla kuin kamerankin edessä monesti kykynsä näyttänyt Tiina Lymi on laajentanut osaamisaluettaan käsikirjoittamiseen ja ohjaukseen. Niinikään monenlaisissa rooleissa nähdyt Elina Knihtilä ja Pertti Sveholm ovat saaneet mukaansa nuoren polven lahjakkuuden Santtu Karvosen.

Paketin nimeksi on valikoitunut S.O.S., nimenomaan siinä merkityksessä, mikä ensimmäiseksi kirjainyhdistelmästä mieleen tulee.

Yhteys Titanicin onnettomuuteen selittyy tietysti sillä, että täyttä vauhtia eteenpäin paahdettaessa ei nykyajan ihminenkään sitä vastaantulevaa jäävuorta huomaa. Toisaalta pikkupojan mielikuvituskeskustelut Titanicin päällikön E.J. Smithin kanssa ovat sen verran kaukaa haettuja, etteivät ne tuo draamaan juurikaan lisäpotkua.

Lähempääkin olisi saattanut vastaavanlainen viittaus löytyä. Vain kuusitoista vuotta sitten lähivesillämme merimatkansa pään kohdanneen Estonian perämies Tormi Ainsalu kun lähetti viimeisenä, katkenneena radioviestinä sanat, jotka kuvaavat näytelmän henkilöiden asetelmaa melko tyhjentävästi: ”Todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä.”

Tarinan keskushenkilönä on 11-vuotias poika Pietu, joka hakee kontaktia uuteen elinympäristöönsä, kerrostaloon, johon on vastaeronneen äitinsä Paulan kanssa muuttanut. Kellarissa puuhaa omiaan omituinen naapurin äijä Kalevi.

Lymin draama ei sellaisenaan tunnu kovinkaan vahvalta. Olisikohan juttu kaivannut – taas kerran, kuten melkein aina kirjoittajan ryhtyessä itse myös oman näytelmänsä ohjaajaksi – draamallista asiantuntijaa, joka olisi vetänyt tarinasta pois turhat jaaritukset ja selkiyttänyt hahmojen suhdetta sekä itseensä että toisiinsa. Aikuisrooleissa tapahtuvat kontrastit ovat nyt nimittäin liian jyrkkiä tuodakseen juttuun tarpeellista uskottavuutta, mikä on vahinko, koska tekemisen meininkiä ja katsomoonkin välittyvää energisyyttä – aivan hulvatonta hauskuuttakin – tunnetilojen välillä taitavasti liikkuvalla Sveholmilla ja traagista kohtalotarta ylienergiseen nykynaiseen tehokkaasti yhdistelevällä Knihtilällä kyllä riittää. Viesti tosin menisi perille vähemmällä huutamisellakin. Varsinkin Knihtilällä on elekieli hallussa monin paikoin aivan hykerryttävästi.

Parasta näytelmässä on silti Santtu Karvonen 11-vuotiaan Pietun roolissa. Hän rakentaa sen tarpeellisen sillan, joka antaa edes vähän jämäkkyyttä Sveholmin ja Knihtilän hahmoille. Usein aikuisen näytellessä lasta on vaara tahattoman komiikan ja ylinäyttelemisen puolelle hiuksenhieno. Karvosella ei ole moisesta tietoakaan: hänen Pietunsa on jutun sekä uskottavin että mukaansatempaavin hahmo.

S.O.S.on näyttelijöiden uskottavana pysymisen kyvyn vähintäänkin mielenkiintoisella tavalla haastava esitys, joka antaa mahdollisuuden sinällään vakavan teemansa puitteissa myös naurulle. Ja se on lopulta varmasti terveellistä kaikille osapuolille.

Tiina Lymi: S.O.S. Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä 18.12. saakka.