Yritän harhailla Helsingissä Kampista kohti Corona-baaria ja sen alakerrassa, Dubrovnik Loungessa pidettävää Doc Lounge -dokumentti-iltaa. Onneksi minulle piirrettiin kartta, jonka avulla onnistun suunnistamaan ajoissa paikalle. Baarin ulkopuolella tie on suljettu ja katkaistulla tienpätkällä on ihmisiä tupakalla. Sisätiloissa on kuitenkin viihtyisää – ehkä Eerikinkatu vain näyttää pimeällä arveluttavalta oululaisen mielestä.

Ennen itse It Might Get Loud -dokumenttia nähdään Niina Suomisen ohjaama Hyvä meininki -lyhytanimaatio. Animaatiossa on käytetty biojätteistä kerättyä ruokaa. Animaatiossa erilaiset hedelmät, vihannekset ja liharuuat tanssivat sekaruokamössön päällä. Animointi on erittäin onnistunutta ja oivaltavaa. Varsinkin omenoiden disneymäinen liikehdintä aiheuttaa hilpeyttä. Omenat myös jyräävät välillä makkaroiden yli, ja jälki on paikoitellen ällöttävää. Suominen kommentoi elokuvan päätteeksi animaatioprosessin olleen raskas, mutta opettavainen. Hänellä oli kuulemma pitkään (pahana) tapana valistaa kaupassa olleita ihmisiä ruokahävikistä.

Illan dokumentti pyörähtää sitten käyntiin. Alkukuvassa Jack White rakentaa laudanpätkistä, jonkin sortin rautalangasta ja pullosta itselleen yksikielisen kitaran. Hän kytkee kitaransa kuistilla olevaan vahvistimeen ja soittaa slide-tyylisiä riffejä hyvin punkilla säröllä.

”Who says you have to buy a guitar”, White toteaa, että miksi kitara pitäisi ostaa ja sytyttää tupakan. Huomioni on jo tästä hetkestä nauliintunut dokumenttiin. Alkutekstit ovat erittäin tyylikkäästi toteutettu. Lähikuvat kitaroiden rungoista, kauloista ja viritinkoneistoista nimien asettuessa niiden rinnalle toimii, jälki on kaunista.

Jimmy Pagea, Jack Whitea ja The Edgea varten kyhätyssä studiossa jokaiselle herralle on oma nurkkaus kitaroilleen. Miehet istuvat penkeille ja alkavat keskustella omista musikaalisista näkemyksistään ja siitä, miksi aikoinaan tarttuivat kitaraan.

The Edge kertoo olevansa täysin efektien vallassa. Hänen efektijärjestelmänsä aiheuttaakin yleisössä hilpeyttä, kun efektilaitteita on pinottu päällekkäin lähes tusinan verran. Hän kontrolloi niitä kymmeniä nappeja sisältävällä jalkapedaalillaan. Hänen kitarateknikkonsa toteaakin, että hän ei yhden keikan aikana kykene käyttämään lähellekään kaikkia efektejä, joita järjestelmään on varattu. The Edge esittelee U2:n ensimmäisen treenipaikan koulun musiikkiluokassa aikana, jolloin he eivät vielä osanneet soittaa. Kuvaaja on tehnyt hienoa työtä taltioidessaan nostalgiasta nauttivan The Edgen ilmeitä ja eleitä.

Vastapainoa The Edgen tyylille antaa The White Stripesista tuttu Jack White. Hän kertoo modernin tekniikan johtavan ihmisiä harhaan siitä, mitä musiikin oikeasti pitäisi olla. Hän arvostaa vanhoja soittimia ja esitteleekin vanhaa pianoansa jammaillessaan poikansa kanssa. Rumpuina he käyttävät lattiaa, jota he tömistävät jaloillaan.

Jackin tarinassa on paljon koskettavia hetkiä, kun hän kertoo teini-iästään. Hän täytti huoneensa rumpuseteillä, kitaroilla ja äänitysvälineillä. Hän joutui siirtämään sängyn pois huoneestaan ja nukkumaan lattialla tilanpuutteessa. Myös tarina koulukiusatusta Jackista, joka saa tilaisuuden antaa samalla mitalla takaisin punkin avulla on koskettava.

Jimmy Pagesta ei voi sanoa kuin sen, että hän vain soittaa. Ja hyvin soittaakin.

Page kertoo innostuneensa rockista nähdessään kuinka monet aloittivat soittamalla esimerkiksi vain pyykkitelinettä. Lisäksi hän kertoo ajasta studiomuusikkona ja kuinka hän löysi tiensä Led Zeppeliniin.

Pagenkin elämässä on kuitenkin särkyneitä haaveita, koska mies olisi halunnut olla maalari. Koska kitaran avulla hän menestyi paremmin, täytyi haaveet öljyvärimaalaamisesta haudata.

Dokumentin edetessä perehdytään kunkin muusikon taustoihin lempimusiikkia myöten. Elokuva laskee heidät musiikin jumala -tasolta tavallisiksi ihmisiksi. Arvostus heitä kohtaan vain nousee dokumentin myötä. Heidän soittonsa on vaikuttanut rock-musiikkiin maailmanlaajuisesti, mutta dokumentissa paljastetaan sekä heidän kekseliäisyytensä muusikkoina että heidän heikkoutensa. Parhaiten tämä tulee esille The Edgen demonstroidessa erään U2:n riffiä, jossa ei todellisuudessa ole kuin kaksi sointua. Sointukierto saa heti kuitenkin statuksensa takaisin, kun Edge kytkee efektit takaisin päälle. Vaikka A- ja D-sointujen laittaminen peräkkäin kuulosta järin vaikealta, Edge on muovannut sointukierrosta omaperäisen käyttämällä intohimoaan, efektejä, apuna.

Kaiken kaikkiaan dokumentti on hienosti kuvattu ja livetaltiointeja on kaivettu vanhoista arkistoista esille. Välillä ruutuun ilmestyy kuvamateriaalia ajalta, jolloin ei olisi luullut filmiä tuhlattavan katumuusikkojen kuvaamiseen. Elokuvan ääniraita on nimensä mukaisesti välillä lujalla, mutta hyvän miksauksen ansiosta se ei pistä korvaan. Päinvastoin, se luo livemusiikin kaltaista tunnelmaa. Dokumentin päätteeksi juontaja sanookin osuvasti, että yleisöllä taitaa olla nyt kova kiire kitaroidensa luo. Minulla ainakin on.

Alkukuva: Niina Suominen: Hyvä Meininki (Suomi 2009, 8 min).

Davis Guggenheim: It Might Get Loud (Yhdysvallat 2008, 97 min).