En voi sietää dekkareita. Kollegojen ylistävien kommenttien vuoksi kuitenkin tahkosin Stieg Larssonin tiiliskiven Miehet jotka vihaavat naisia kannesta kanteen.

Kirjan keskivaiheilta olisi voinut repäistä 400 sivua pois. Jäljelle olisi jäänyt alku ja loppu, oikein mielenkiintoinen sankarijournalistin märkä uni. Keskiosan kiistattoman hyvin kirjoitettu rikosmysteeri oli lopulta pelkkää verijälkiä pitkin melomista.

Lapsena ahmin kaikki Enid Blytonin Viisikko-seikkailusarjan osat moneen kertaan. Kiinnostus salapoliisityöhön ei siirtynyt aikuisuuteen: murhamysteerien sisäelintulva ja tekninen yksityiskohdilla mässäily on saanut minut totaalisesti menettämään kiinnostukseni aiheeseen. CSI, CIA, FBI, EVVK.

Maskeeraajan taidonnäyte, pari viikkoa vedessä lillunut veriteon uhri, on syönyt viimeksi riisikebabin: katsokaas, tässä se tarjoillaan uudestaan nähtäväksi parhaimpaan katseluaikaan samalla, kun katselija nauttii katkolla mainostettua frutti di spytti -pizzaansa. Ja kas, lööpit kertovat tosielämästä samankaltaisia aamupaloja. Perheen isä sitä, äiti tätä, ja näin se yksityiskohdissaan tapahtui.

Poikkeus vahvistaa säännöttömyyden ja kiinnostuskin voi herätä kuolleista. Saksan rikosjournalisteilla on riittänyt kynänruokaa tapauksessa, jota on kutsuttu viime vuosisadan suurimmaksi rikosmysteeriksi. Ja nyt se sitten ratkesi, tavallaan.

Saksalaislehdistö on kertonut kuumeisesti hämmästyttävää tarinaa naisrikollisesta, joka on jallittanut rikostutkijoita jo yli 15 vuoden ajan ja ylittänyt ihmismielen käsityskyvyn ja kaiken logiikan. Sarjamurhaaja on lehtien sivuilla ”Heilbronnin haamu”, ”UWP” eli unbekannte weibliche Person, ”tuntematon naishenkilö” sekä ”nainen ilman kasvoja”.

Vuodesta 1993 lähtien yli 100 poliisia ja rikostutkijaa sekä kuusi erikoisryhmää Saksan Saarlandin, Baden-Württembergin ja Rheinland-Pfalzin osavaltioissa ja Itävallassa on jäljittänyt yli neljälläkymmenellä rikospaikalla viitteitä tästä kiinnijäämisriskeistä piittaamattomasta tekijästä. 15 000 ylityötuntia ja 3 000 tutkittavaa jälkeä.

Kriminologeja hämmästytti rikollisen profiilittomuus. Sama nainen oli murhannut kuusi ihmistä, joista yksi oli heilbronnilainen poliisi, mutta myös tehnyt aivan tavallisia asunto- ja toimistomurtoja, auto- ja moottoripyörävarkauksia, jopa murtoja optikkoliikkeeseen, pihamajoihin ja asuntovaunuihin. Rikospaikat levittäytyivät 400 kilometrin säteelle Saksaan, Ranskaan ja Itävältaan.

Teoilla ei koskaan ollut luotettavia silminnäkijöitä eikä valvontakameroihin ollut jäänyt vilaustakaan tekijästä. Suurinta hämmennystä tutkimuksissa herätti kuitenkin sarjamurhaajan täysi piittaamattomuus jälkien jättämisestä rikospaikoilla. Tekijän dna:ta löytyi joka puolelta; sylkijälkiä, hikeä, verta ja ihosoluja mm. puoliksi syödyistä kekseitä, säilykepurkeista, kahvikupeista, ovenkahvoista, kivistä, autoradioista ja injektioneuloista.

Tekijä näytti pitävän pilkkanaan koko oikeusjärjestelmää, huippuunsa viritettyä kriminologi-intelligenziaa ja uusinta tukimustekniikkaa. Tutkijat ja media spekuloivat kuumeisessa rikollisjahdissa mahdollisuudella, että tekijä olisi älykäs uutispimennossa elävä anarkistinainen, joka ei seurannut ympärillä vellovaa mediamylläkkää ja jolle oli aivan yhdentekevää, jäisikö hän kiinni vai ei. Tutkimukset eivät koskaan johtaneet mihinkään ja tekijän raakalaismainen rikollisimago kasvoi sellaisiin mystisiin mittasuhteisiin, että vangitsemiseen johtavasta vihjeestä luvattiin kuluvan vuoden tammikuussa 300 000 euron palkkio.

Vastaus mysteeriin oli lähempänä kuin kukaan pystyi arvaamaan. 26. maaliskuuta liittotasavallan poliisiviranomaiset myönsivät, että ratkaisu oli ollut koko ajan tutkijoiden käsissä. Rikospaikoilla dna-näytteiden otossa käytettäviin pumpulipuikkoihin oli niitä valmistavalla itävaltalaisella tehtaalla päässyt pakkauslinjalla työskentelevän keski-ikäisen naisen dna:ta.

Tuplapakatut ”pumpulipuikkojen Mercedekset”, niinkuin kriminologitutkijat olivat niitä kutsuneet, olivat jo tehtaalta lähtiessään täynnä todistusaineistoa Saksan rikoshistorian suurimmasta teknisestä munauksesta.

Heilbronnin haamun tapaus on malliesimerkki pelkään dna-todistusaineistoon perustuvan tutkimusaineiston vaaroista, varoittaa Berliinin lakimiesyhdistyksen Stefan König Time-lehden haastattelussa. Dna-analyysi on täydellinen työkalu, mutta jälkienjättäjä ei automaattisesti ole syyllinen. Häikäisevä teknologia ja näennäisen täydellinen todistusaineisto tapaa sokaista tutkintatuomarit siinä määrin, että he menettävät kokonaiskuvan tapauksesta.

Tehdastyöläisen dna:han yhdistetyt murhat ja lukuisat muut rikokset olivat yhä selvittämättä ja tekniikkauskoiseen pumpuliin tuudittautunut rikostutkimus lähtöruudussa.

Kun television jakkupukuinen naistutkija ottaa tutkimusnäytettä rikospaikalla swat-erikoisjoukkojen hääriessä taustalla, minä liityn yhä kaukosäätimellä swap-tiimiin.

Ja Stieg Larssonin perintö jälkipolville jää minulta muilta osin tutkimatta.

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. WSOY 2008. 562 sivua.