Tuskaiset teinitytöt hakaneuloineen ja fuck-pinsseineen juoksevat katsomon suojiin. Taustanauha soi jo. Murkkuikäänsä nostalgisoivia kolmekymppisiä hevitohtoreita eivät juoksuaskeleet määrää, vaan parrakkaat ottavat oman aikansa oluen äärellä keikan ensihetkellä.

Minäkin tulin paikalle, nostalgian takia. Ovathan Antichrist Superstar (1996) ja Mechanical Animals (1998) mainioita albumeja.

”Helsinki! Nimessänne on helvetti! Joten huutakaa”, kehottaa Marilyn Manson, tai Brian Hugh Warner. Se onkin kekseliäintä, mitä musiikkimaailman antikristus päästää suustaan.

Ensimmäinen yleisövalojen tykitys kertoo Hartwall-areenan jännittäjille karua kieltä: eihän täällä ole edes väkeä! Jengiä oli vaivautunut paikalle tuskin miksauskopille asti. 90-luvun suurin shokeeraaja saapuu Suomeen ja väkeä ei ole kuin kourallinen. Vähemmästäkin tähti masentuu. Se myös näkyi käytöksessä.

Biisit yrittivät esitellä uutta materiaalia, mutta se oli niin keskinkertaista ja toisaalta ei enää edes tuoretta – Mansonin uusin levy on toukokuulta – että bändi ei halunnut siitä paljon makupaloja antaa. Biisien lopuissa ihmisjoukko ei yltänyt suuriin suosionosoituksiin, vaan lähinnä seisoi pateettisena kuin Manson itsekin.

Se olikin ainoa asia, missä Manson onnistui keskiviikkoillassa: yleisö samastui häneen – oli yhtä mitäänsanomaton kuin artisti itse. Reaktioiden vähyys kuvasivat kuulijoiden pettymystä. Se maaginen kuva yli-ihmisestä, jonka moni oli päähänsä loihtinut, romuttui tyystin. Meininki oli tyhjä kuin Mansonin uusi levy High and Low.

”Koita poika tätä mun mikkiständiä. Näin painavaa vehjettä kannattelevia lihaksia ei tule pilluja näppäilemällä”, laulaja runoili.

Kappaleiden välit olivat kolkon sävyjä täynnä. Manson onnistui pitämään minuuttien taukoja sanomatta mitään. Vaikka hiljaisuus onkin kauneinta musiikkia, yleisöä moinen taktiikka ei auttanut pitämään otteessaan. Lavaihmiset ja yleisöihmiset eivät löytäneet enää toisiaan neljäntenä soineen The Love Song -rallin jälkeen, joka sekään ei osunut eikä uponnut.

Koko keikan ajan hallitsevana piirteenä toistunut laulun korvaaminen huudolla vei tilaa instrumenteilta ja esti saamasta sanoista selvää.

”Suomalaiset tytöt yrittää raiskata mut”, Manson hörähteli ja hinkkasi samalla pallejaan. Mansonin lisäksi muukin bändi vaikutti siltä, että päätä tyynyyn. Twiggy Ramirez väitteli pariin otteeseen solistin kanssa kumman pitäisi haistaa vittu. Muu bändi tyytyi jauhamaan ralleja keskittyen omiin oloihinsa.

Keikalla oli kuitenkin kaksi huippuhetkeä, jotka herättivät toivon kipinää.

Ensinnäkin Devour-kappaleen karmiva synkkyys kouristi sydänlihasta. Jotain todellista kärsimystä eletystä elämästä oli läsnä.

Toiseksi Manson pisti sotilaskypärän päähän ja kietoi itsensä Suomen lipulla, jonka jälkeen talloi sen. Se sai isänmaataan jumaloivat nuoret miehet buuaamaan. Se siitä shokeeraavuudesta. Ai niin, kyllä Marilyn imi jotain kaasua putken kautta ja tokaisi: ”There is nothing good about this.”

Niin. Entisajan syyttäjien unelmasta on tullut terveysneuvoja. Eihän häntä enää jaksa edes haastaa. Kuka enää usko isä Mansoniin? Pitääkö palata Jumalan vai ihmeiden polulle? Kuka nostaa lasillisen hänen kunniakseen? Tai viitsii tehdä itsarin hänen biisinsä soidessa repeatilla? Hyvin harva, väitän ma. Ideat ovat yksinkertaisesti lopussa.

Toivotan kuitenkin tsemppiä meidän kaikkien entisten teinien tunteiden ulostusaukolle. Sinulla on vielä 26 keikkaa jäljellä Euroopassa tänä vuonna. Koita skarpata. Jos et itsesi, niin edes eurooppalaisten nostalgisoivien ex-fanien tähden.

Taidat myöntää sen itsekin: olet liian kulunut 2000-luvun tuotteeksi. Seuraavaksi voisit kohentaa uraasi ottamalla ohjelmistoosi Cherin If I Could Turn Back Time -kasarislaagerin. Tytöt tykkäis.