Teksti Tuomas Rantanen
Terrence Malickin elokuvissa tositaiteen ja tekotaiteellisuuden raja on veteen piirretty viiva.
Juuri Cannesissa Kultaisen palmun voittaneen The Tree of Lifen lisäksi Malick on ohjannut vain neljä muuta pitkä elokuvaa. Sielukkaan psykopaatin ja teinitytön häkellyttävä rakkaustarina Julma maa valmistui vuonna 1969 ja osin samoja teemoja kierrättänyt Onnellisten aika 1978.
Nämä ovat elokuvia joihin kaikki maailman elokuva-arkistot ja luovan elokuvailmaisun ystävät palaavat kerta toisensa jälkeen.
Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Malickin pajasta puristui esteettinen sota-runoelma Veteen piirretyn viiva (1998). The New World (2005) taas oli eurooppalaisten ja intiaanien kohtaamista kuvannut eepos.
Malickin elokuvien outo perustunnelma syntyy hänen taidostaan asettaa ihmisten välisen kohtaamisen jotenkin erityiselle aika- ja tilatasolle itse tarinaan nähden. Autenttisuuden vaikutelma on syvä, samalla korostuu katoavan hetken tragedia ja koko elämän absurdius.
Eksistentiaalisessa sielunmaisemassa näkyy, että Malick opiskeli aikanaan Harvardissa nimenomaan filosofiaa, keskittyen etenkin Martin Hedeggeriin, Sören Kierkagaardiin ja Ludwig Wittgensteiniin. Hetki selittää enemmän kuin koko elämä. Merkitykset ovat tähdellisempiä kuin kuvien näennäiset aiheet.
Malickin elokuville on ominaista myös häkellyttävän ylilyövä esteettisyys. Häpeämättömän kliseisessä symbolikuvastossa toistuvat virtaava tai hiljaa liikehtivä vesi, tullessa huojuva heinikko, tulen ylivoimaisuus, taivaan poikki matkaavat pilvet tai puiden oksistot.
The Tree of Life -elokuvassa repertuaaria vielä täydennetään meduusoilla, laavavirroilla ja planetaarisilla kuvilla.
Tarinan tasolla The Tree of Life kertoo kahdella aikatasolla miehestä, joka elää tämän hetken eksistentiaalista kriisiä suhteessa lapsuutensa kokemuksiin.
Psykoanalyyttisesti tulkittu perustrauma liittyy isäsuhteeseen ja elämän traagisena kulminaatiopisteenä on veljen kuolema.
Tämän yhden elämän näkökulman Malick istuttaa maailmanhistorialliseen ja kosmokselliseen mittakaavaan. Näin se tavallaan kutistuu pisaraksi maailman meressä. Maailman olemusta koskeva ahdistus ja lohdutus kohtaavat samassa paketissa.
Elokuvan rakenne ja monet kuvalliset ratkaisut näyttävät viittaavaan etenkin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvaan (1968) ja Andrei Tarkovskin Stalkeriin (1979). Halutessaan voi bongata myös Hitchcockin portaat ja paljon muitakin elokuvallisia pastisseja.
Malick kuitenkin vyöryttää maailmaansa omilla ehdoillaan. Yksittäiset kohtaukset saattavat olla kuin elokuvan tekemisen mestarillisia oppinäytteitä kuinka draamallinen jännite syntyy kuvien kulmista, varjoista, leikkauksen rytmistä ja äänitaustasta, jossa puheen puuttuminen on usein tärkeämpää kuin puhe.
Ja ne hetket, ne piinalliset läsnäolon hetket, jotka tunkevat päälle koko elämää ilmentävinä takaumina tai toisesta todellisuudesta muistuttavina valaistuneina unikuvina.
The Tree of Lifen erityinen ja hiukan yllättäväkin piirre on se, kuinka Malick näyttää koko maailman rakennetta kuvaamaan pyrkivässä kunnianhimossaan hakevan tukea ja selitystä hengellisistä, nimenomaan kristillisistä symboleista ja sisällöistä.
Esimerkiksi maailman synty, ihmishiukkasten vähäpätöisyys ja taivaassa kohtaamisen ajatukset saavat hahmonsa. Toisaalta digitaalisesti toteutettu dinosaurus-kohtaus kertoo armon ajatuksesta tavalla jota voisi pitää suorastaan pyhäkoulumaisen opettavaisena – mitä se onkin – mutta jotenkin Malick saa veneensä pidettyä pystyssä näissäkin tyrskyissä.
The Tree of Lifea voikin pitää nimenomaan vahvasti kierkagaardilaisena elokuvana, jossa eksistentiaalinen tiedostaminen kohtaa naiivin uskon ja viitteen pelastuksen mahdollisuudesta.
Elokuvaa voisi hyvin näyttää esimerkiksi kirkollisten päivien iltaohjelmana, mutta saattaa hyvin olla, että jostain syystä näin ei kuitenkaan käy.
Malick on ilmaisullinen nero, jonka pensselissä on paljon sellaista progressiivisen yhtyeen ylilahjakasta kitaristia, joka kesken loistavaa teeman kuljetusta unohtuu maalailemaan syvän kauniita, mutta loputtomia ja itseään toistavia sooloja toisensa perään.
Malickin huikea estetiikka on tavallaan myös tekijänsä vankila, koska se lipsahtaa usein viittamaan itseensä ja omaan kauneuteensa ja unohtaa sen maailman mistä se on kertovinaan. Mutta tämän ja paljon muutakin saa anteeksi, jos hallitsee ilmaisuvälineensä niin hyvin kuin Malick tekee.
Terrence Malick: The Tree of Life. Ensi-ilta 26.8. 4 tähteä.
Osa arvostelusta on julkaistu Voimassa 6/2011.