Kun aiemmin toimittajana työskennellyt Katherine Hibbert käveli ulos entisestä elämästään, hänen tavoitteenaan oli elää vuosi ainoastaan yhteiskunnan ylijäämillä, ilman työtä. Hibbert etsi sekä ruokansa että käyttötavaransa roskiksista ja päätyi kuluttamaan noin puoli puntaa per päivä. Vuoden kokemuksista hän kirjoitti kirjan nimeltä Free: Adventures on the Margins of a Wasteful Society.

Vuoden kuluessa Hibbert lakkaa vähitellen häpeämästä rahattomuutta ja roskisdyykkaamista, ja on lähinnä raivoissaan tuhlausyhteiskunnan roskavuoresta. Niin paljon heitetään pois mieluummin kuin annetaan tarvitseville. Myyntiin kelpaamaton ruoka pilataan kaatamalla pesuainetta päälle, ja tyhjilleen jääviä asuntoja tehdään tarkoituksella elinkelvottomiksi.

Hibbert peräänkuuluttaa yrityksiltä sosiaalista vastuuta ja myös perustelee mielipiteensä latomalla pöytään tiukkoja faktoja: 18–20 miljoonaa tonnia ruokaa lentää vuosittain roskikseen, ja pelkästään Lontoon kaupungin vuokra-asunnoista seisoo asumattomina satojatuhansia.

Kirjassa onkin paljon mielenkiintoista tietoa Britannian tilanteesta, ja Hibbert on tehnyt taustatutkimuksensa perusteellisesti. Kirjan heikoin puoli onkin faktojen sijaan kertojassa. Hibbert kertoo vain vähän tapaamistaan ihmisistä, ja pelkistää nämä kansalaisuuden ja ulkonäön kaltaisiin nippelitietoihin. Kuvaukset tuntuvat vähän tuomitsevilta: “linnunpelätti”, “vaatteet, jotka näyttivät siltä kuin hän olisi nukkunut niissä”.

Näistä tuhlailevan yhteiskunnan laidoilla elävistä ihmisistä ei siis saa kovin tarkkaa kuvaa, kuten ei myöskään heidän syistään kyseisen elämäntavan valitsemiseen. Sen sijaan Hibbert kertoo omaa tarinaansa, mutta vaikka kokemukset ovat mielenkiintoisia ja keskiluokkaisen ihmisen kulttuurisokkia on hauska seurata, kerronta tuntuu jotenkin tunteettomalta. Hibbert jää lukijalle etäiseksi, ja ehkä tästä johtuen hän ei onnistu antamaan itsestään kovin sympaattista vaikutelmaa.

Sympaatiapisteet vähenevät entisestään kun tietää Hibbertin nykyään pyörittävän omaa property guardians -firmaansa. Nämä talovahdit tunnetaan monissa maissa paremmin antivaltaajina – tyhjien kiinteistöjen väliaikaisina ja asukkeina, joilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia ja joiden tarkoitus on estää kiinteistön valtaaminen. Koko käytäntö pelaa siis asuinalueiden keskiluokkaistumisen eli gentrifikaation pussiin tarjoamalla prekaarien kämppien muodossa ainoastaan prekaareja ratkaisuja.

Kuten arvata saattaa, Hibbert ei tätä nykyä ole kovin suosittu talonvaltauspiireissä. Tämä ei koskaan kertonut entisille ystävilleen kirjoittavansa kirjaa, ja vain nosti kytkintä kokeellisen vuotensa kuluttua loppuun. Tieto tästä tekee lukukokemuksesta omituisen. Hibbert nimittäin ällistelee toistuvasti saamaansa pyyteetöntä apua: valtaajat ottavat tuntemattoman naisen luokseen asumaan ja pyöräpajasta saa ilmaisia varaosia.

Hibbert kiittelee ihmisten hyvyyttä – ja sitten palkitsee sen käyttämällä heitä kirjansa materiaalina. En siis yllättynyt löytäessäni kirjan lontoolaisen vallatun talon olohuoneesta, ja sen nimi oli muutettu muotoon Profiting from the margins of a wasteful society, seikkailujen sijaan kyse on hyötymisestä. Kirjan alaotsikko What happens when you walk away from everything you think you can’t live without? puolestaan oli tussattu painavasanaiseksi What happens when you fuck everyone over you snitch fuckwit.

Dyykkaamiseen ja talonvaltaukseen perehtyneille kirjassa ei ole paljonkaan uutta, mutta tuskinpa teosta heille on suunnattukaan. Sen sijaan Hibbertin kaltaisille keskiluokkaisille hipstereille se kyllä saattaa toimia silmät avaavana kokemuksena. Ja näin joulun alla, kulutushysterian napatessa itse kutakin kraivelista kiinni, kirja muistuttaa kestämättömästä kertakäyttökulttuuristamme. Voisikohan joulupukki tänä vuonna löytää tuomisensa roskalavalta tai kierrätyskaupasta?

Katherine Hibbert: Free: Adventures on the margins of a wasteful society. Ebury Press 2010. 317 s.