Veijo Meri kuuluu niihin suomalaiskirjailijoihin, jotka saavat tajunnanvirrankin replikoimaan ja kielen elämään niin, ettei vastaanottajalle jää turhia kysymyksiä. Meri ei jaarittele joutavia, vaan menee suoraan asiaan ja saa asiankin haarautumaan usein kerrassaan herkullisella tavalla.

Meren näytelmä Nuorempi veli käsittelee ikuisesti ajankohtaista teemaa eli perinnönjakoa. Se kuitenkin löytää tematiikallaan ja tyylillään paljon muutakin ajatonta, kuten yhteisöllisyyden eri tasot.

Ilmestyessään vuonna 1970 Nuorempi veli on ollut ajankohtainen maaseudun autioituessa. Se on sitä jälleen –tällä kertaa tämä sävy on kuitenkin synkempi, sillä 2000-luvun maaseudulla ei välttämättä enää ole sitä peräkamarinpoikatyyppiä, joka ottaisi tilan hoitoonsa, kun sisarukset lentävät maailman tuuliin ja kaipaavat osuuttaan tilusten arvosta.

Kansallisteatterin aikanaan kantaesittämä näytelmä on saanut uuden versioinnin Arto af Hällströmin sujuvana ohjauksena. Isän kuoleman jälkeen vuosikaudet jakamattomana pesänä pärjänneellä maatilalla joudutaan uuteen tilanteeseen, kun viisilapsisen perheen nuorimmainen Heikki päättääkin lähteä kotipiiristä ja mennä töihin tehtaaseen sekä päälle päätteeksi vielä naimisiinkin.

Heikki Pitkänen on erittäin sympaattinen nuorena Heikkinä, joka löytää elämäänsä uuden suunnan. (Heikin roolin on muuten kantaesitysversiossa tulkinnut kaima-Kinnunen, mutta kummassakaan yhteydessä nimellä ei ole ollut yhteyttä näyttelijävalintaan.) Timo Tuomisen isoveli Raimo on vielä hiukan maanläheisempi kaveri, joka on jo ottanut tilan hallintaansa uhraamatta ajatustakaan sille, ettei koko perheen työpanos tilan kukoistavuudelle olisikaan ikuinen.

Tähän todellisuuteen kuuluvat myös Terhi Panulan tulkitsema dementti äiti sekä kuin yhdestä puusta veistetyt siskot, joita Karin Pacius, Paula Siimes ja Sari Puumalainen esittävät paikoin hykerryttävästi.

Vastapainoa talon toimiin tuovat muut kyläläiset, joista teksti ehtii vähäsanaisessa röyhelöisyydessään esitellä yllättävänkin monta. Tärkeimpänä tietysti naapurin kesäapulaisen Ailin, joka Pirjo Määtän hahmossa viitoittaa Heikin elämään uuden suunnan.

Muistutuksena siitä, ettei enää eletä sodanedellisten Suomi-filmien idyllissä, kuuluu joukkoon myös ”kapinanuori”, jonka Emmi Pesonen vetää aivan hillittömän överiksi.

Näytelmässä vallitsee aito suomalainen maalaistunnelma sinällään ehkä kliseisine kesäillan hämyineen, heinäkasoineen, pesäpalloiluineen, polkupyörineen ja jameksineen. Sympaattinen näyttelijäkunta tekee hetkessä elävistä ihmiskohtaloista inhimillisiä. Meren notkean kielen ansiosta kerronta on sujuvaa ja hahmot uskottavia.

Juuri kielen varaan voidaan periaatteessa rakentaa aika mutkikkaitakin juonikulkuja tai oikeammin sivujuonteita eri suuntiin. Teksti puhuu kuitenkin toimintaa enemmän, mikä on tämän esityksen suurin ansio.