Olin lapsi 1970-luvulla. Silti muistan hyvin Kekkosen muotokuvamaalari Ilja Glazunovin. Sen, miten hän esiintyi sen ajan televisiossa ja lehdissä. Muistan hänen muotokuviaan, joissa ihmisten kasvot on venytetty pidemmiksi ja silmät ovat korostuneen huomiota herättävät mutta liian ylhäällä. Muistan hänen näyttelyluettelonsa, jossa oli venäläistä synkkyyttä mutta hämmentävän kirkas ja kimaltava painatus sekä Kekkosen vaakuna sekä signeeraus etulehdellä. Muistan selvät ääriviivat, pinnan ja syvyyden välisen eron, hengen ja hengettömyyden.

Enhän minä osannut vielä lapsena noin arvioida kuvia. Olin lapsena suuri näköistaiteen ystävä. Glazunovin muotokuvat olivat naapuritaiteeksi yllättävän värikkäitä ja prameita. Ne muistuttivat minusta jännällä tavalla Rauni Palosen Apuun piirtämiä paperinukkeja – ja niin ne muistuttavat tänä päivänäkin laineilevine hiuksineen ja ylisuurine käsineen. Etenkin Ruotsin kuninkaan kuva, joka nyt on sijoitettu kaikkein kitscheimmin Ralf Forsströmin lavastamaan huoneeseen Kiasman neljännessä kerroksessa. Huone ja koko näyttely on kuin pikku Eremitaasi, mutta mitä ihmettä sellainen tekee nykytaiteen museossa?

Glazunov ei edusta nykytaidetta. Se ei edusta kiinnostavaa pietarilaista tai moskovalaista nykytaidetta, jota Kiasman pitäisi meille esittää. On kyseenalaista, edustaako Glazunov alkuunkaan korkeaa taidetta vai ainoastaan yhtä rähmäistä ilmiötä.

Minulle, 1970-luvun lapselle näyttelyn pitäisi avata tuota hämäryyden vyyhtiä ja myyttiä. En ymmärtänyt ilmiöitä silloin. Nytkin siitä vaietaan.

Kun tällainen takautuva näyttely järjestetään, olisi merkityksellistä, etenkin kun näyttelyn taiteelliset ansiot ovat kyseenalaiset, että myytti avattaisiin, ilmiöstä sanottaisiin ja paljastettaisiin jotain. Tätä eivät kerro lehdistötilaisuudessa museon näyttelytoiminnasta vastaavat muut henkilöt (kun kuraattori ei ole paikalla) eikä tätä paljasta sisällöllisesti laihanlainen ja tuiki tavanomainen näyttelyluettelokaan. Eivätkä sitä tee muinoin Glazunovin malleina istuneet henkilötkään, sillä merkittävimmät heistä ovat kuolleet.

Vain Kaarina Kivilahti elää ja myy Kasarmintorin kaupassaan kimaltavaa rihkamaa roimasti ylihintaisena luksuksena.

Kun ensi kerran kuulin, että 1970-luvun Glazunovin näyttely saadaan Kiasmaan, olin innostunut. Suhtauduin siihen campinä, ehkä mauttomana mutta hauskana piristysruiskeena kuivan ja vakavan taidekeskustelun keskellä. Minulle ei tullut mieleenkään, että näyttelyn tarkoitus olisi pöyhiä epämiellyttäviä menneisyyden ilmiöitä. Tämä on kiusallista. Sitä tehtiin niin Kiasman lehdistötilaisuudessa kuin avajaisissakin.

Taidemaailmamme on armottoman vakava ja Glazunovin näyttely testaa sitä ennennäkemättömän rohkealla tavalla.

Monen mielestä entinen johtaja ja näyttelyn kuraattori Berndt Arell astui pahasti harhaan keksiessään, että nyt on aika nostaa Glazunov kaapista. Minusta ei. Ongelma on se, että näyttely on jäänyt puolitiehen. Se esittelee Suomessa tehtyjä muotokuvia ja luonnoksia, ei Glazunovin taitelijakaarta. Sitä varten minun pitää matkustaa Moskovaan, jonne Glazunov sai kuusi vuotta sitten oman museon.

Näyttely Kiasmassa ei avaa millään tavoin taiteilija Glazunovin maailmankuvaa tai sielua. Ehkei hänellä sellaista ollutkaan. Hän myi sielunsa yhden ajan oloissa sosialistiselle Neuvostoliitolle ja nyt 80-vuotta täyttävänä äärioikeistolaisena venäläispopulismille. Myikö hän itsensä Kekkoselle, tai tarvitsiko hänen tehdä sitä, en saa tietää. Kekkonen on vieläkin myytti, oma isä aurinkoisemme, josta yksi lapsi etääntyy iäksi.

Arellin näyttely yrittää Glazunovin kautta piirtää Kekkosesta yhtä ikonista hahmoa kuin Maosta, Marilynistä tai Che Guevarasta. Tällaisen ikoniin Glazunovin hyperrealistisesta kekkoskuvasta olisi ainesta, jos Kekkosta ihailtaisiin muuallakin kuin 1970-luvun lasten keskuudessa.

Kenties Arell on toivonut, että kekkoslainen legenda keräisi Kiasman eteen jonoa kuten Picasso Ateneumiin. En usko tätä. En usko, että Kiasman pitää oikeasti olla kaiken aikaa kilpasilla Valtion taidemuseon muiden yksiköiden kanssa.

Jos joku Hesarissa keksi tällaisen kateuden aiheen ajaneen Arellin ennenaikaiseen eroon, hän on väärässä. Arell on sekä slaavilaisuuden että campin ystävä. Hänen taidemakuunsa Glazunov on luonnollinen veto, mutta ettei hän museonjohtajana mitään makua ole tavoittelekaan vaan ilmiötä, on minusta pettymys.

Olen katsonut Glazunovin työt kahdesti. Toisella kerralla kiristin kävelytahtiani aivan kuin estelisin tahmeutta tarttumasta minuun. Näyttelyn ilahduttavimmat työt, jotka kestävät kolmannenkin katselukerran, ovat Kekkosen tekemä taide, jota hän teki niinikään median ja kuvanveistäjä Kimmo Pyykön avustuksella. Omakuva ja naisen kuva rintarinkuloineen näyttäytyvät tänä päivänä ilmielävänä ite-taiteena, eikä Tarja Halosen kaudella se ole mikään häpeä vaan kunniaksi koko kansan presidentillemme. Meidän arkinen Tarjamme istuu toki ite-taiteeseen myös, mutta siihen aikakauden videorealismiin, jota Tellervo ja Oliver Kochta-Kalleinen tekevät, hän ui kuin särki veteen.

Peter von Bagh on eräässä taidekirjoituksessaan määritellyt, että elokuva- ja televisioaikakauden sukupolvi elää todellista näköiskauden aikakautta. Se on hauskasti että todenmukaisesti sanottu. 1980-luvulla velloneen patsaskeskustelun patistamana sukupolvemme on näköistaiteessa ja realismissa niin syvällä, että jopa symbolismin ymmärtäminen on vaikeaa. 1970-luku oli konkretiassaan kaikkein syvimmän realismin aikakautta hylätessään ornamentiikan, jonne sielu hakeutuisi torjuakseen elämän epätoivoa, suurta ja mahtavaa ahdistusta.

Aikamme taide on kulkenut modernistisen kierroksen kohti äärimmäistä realismia paitsi ite-taiteen niin myös sellaisen salonkitaiteeen muodossa, jota Tellervo ja Oliver Kochta-Kalleinen ohjaavat. Ite-taiteen näyttelyissä olen pelästynyt slaavilaisuutta, joka elää hyvin vahvana meissä niin kuin karjalaisissa koristeluissa. Videotaide taas ei yritä olla yhtään kaunista, se on kehnosti dramatisoitua, kehnosti valaistua ja kehnosti lavastettua.

Kiasman Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely on hyvin lavastettu. Museo on sentään tajunnut palkata tehtävään Suomen parhaan näyttelyarkkitehdin. Hän pelastaa mitä pelastettavissa on.

Jos Forsström hallitseekin niin kitschin kuin campin, ja siloittaa sen tyylikkäästi seiniltä laskeutuviin silkkiverhoihin, niin valkoisella vedetyn suksi-installaation symboliarvo perässä hiihtämisenä, tuona Kekkosen ajan vertauskuvana vain banalisoi sen mikä banalisoitavissa on.

Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely 29.8. saakka Nykytaiteen museo Kiasmassa.