Olen suoraan sanottuna jo vähän odotellutkin, milloin suomalaiseen nykytaiteeseen ilmestyy biologisen tarkkoja ihmisruumiin lähikuvia Jenny Savillen ja Lucian Freudin tyyliin. Hannah Hamberg osallistuu maalauksillaan tähän vartaloiden virtaan, mutta tekee sen enimmäkseen kauniisti.

(Nais)ruumiillisuuden tutkimuksina maalaukset Mustelma ja WC ovat tehokas pari. Kummassakin lähikuvaan on nostettu kasvottomaksi jäävä alaston nainen, vatsamakkaroineen ja huonoine ryhteineen todellinen. Vartalonsa painon väsyttämä nainen Mustelma-teoksessa ja hänen pään käsiinsä piilottava kopionsa WC:ssä ovat näyttävinään kaiken, mutta peittävät vielä enemmän. Missä mustelmat ovat? Onko naista lyöty vai onko hän joutunut onnettomuuteen? Millaisessa kunnossa hänen kasvonsa ovat, ja kuka häntä katsoo näin paljaassa valossa?

Hamberg tutkii suurennuslasilla myös muuta kuin ihoa ja karvoja; lähikuvat ruoasta näyttävät bakteereilta ja saavat kysymään, ovatko kaikki nautinnot luotaantyöntäviä, jos niitä katsoo liian läheltä.

Kiitokuvamaisia ovat myös kullanväriset, kauniit kasvokuvat, jotka ottavat mainoskuvastosta siloisen pintansa, mutta joiden pinnan alla liikkuu jotain niljakasta. Veljeni ja minä -teoksen nuori, enkelimäinen mies nojautuu naisen pään ylle. Valon intiimiys ja vartaloiden alastomuus yhdistettynä teoksen nimeen saavat ihmettelemään sisarusten suhdetta. Kuolleelta vaikuttava nainen tekee teoksesta omituisen käänteiskuvan Gallén-Kallelan Lemminkäisen äidistä.

Maria Laine leikkii sillä, mitä emme näe. Kun syksy on tulossa ja illat pimenevät, on taas tilaa salaisuuksille. Laineen maalauksissa naiset ovat pimeissä tiloissa, reunoilla, joista he saattavat millä hetkellä tahansa tempautua tyhjään, painottomaan mustaan.

Taiteilija on tehostanut mustan uhkaavuutta asettamalla ihmiset laidoille. Yksi on putoamassa yläreunasta, yhden takana aukeaa maalauksen verran pimeyttä. Kuvien intiimiyttä korostavat vaatteet, joissa ihmiset yleensä nukkuvat. Kuvan sijasta teoksissa onkin kyse tunteesta, johon katsoja väkisin samaistuu.

Hambergin ja Laineen ihmiskuvia ei ole vaikea katsoa vain siksi, että ne tuovat lähelle sellaista, mitä yleensä halutaan katsoa kauempaa. Niiden vaikeus on siinä, että ne paljastavat etäisyyksiä, joita mahtuu pieniinkin rakoihin. Pimeässä yössä, unen reunalla, olemme kaikki yksin. Alastomuudestamme huolimatta olemme erillisiä olentoja, subjektiivisuuteen tuomittuja yksilöitä, jotka kantavat muistonsa oman ruumiinsa mutkissa ja arpikudoksessa pystymättä koskaan jakamaan kaikkea kenenkään kanssa.

Myös Tuomo Laakso maalaa ihmisiä, mutta hänelle ihmiset ovat historian tuotteita. Kristillisestä ikonografiasta tuttuihin asentoihin pysäytetyt tai renessanssin väreihin puetut ihmiset saavat yksilöllisyytensä päälle kerroksen menneisyyttä ja rooleja, joissa heitä on helpompi katsoa. Menneisyyteen kuvat eivät kuitenkaan kokonaan jää.

Laakson kuvakieli kutsuu katsomaan kauan ja nauttimaan kerroksista, mutta näyttelyn naistaiteilijoiden suhde ihmisruumiiseen on paljon intiimimpi. Tässä kokoonpanossa hyvää on melkein liikaakin, ja Laakson maalaukset uhkaavat kaikessa hienovaraisuudessaan hukkua niin Hambergin fyysisen kuin Laineen psykologisenkin intensiivisyyden alle.

Hannah Hamberg, Tuomo Laakso ja Maria Laine: Vähän ennen. Taidekeskus Mältinrannassa 25.8.09 saakka. Kuninkaankatu 2, Tampere.