Yksi festivaalin kohokohdista on Michael Haneken Das weisse Band, jonka esitys festivaalilla jäänee Suomessa ainutkertaiseksi – suomalaista levittäjää elokuvalla ei ole. Espoo Ciné on varsin ansiokkaasti esittänyt Haneken viime vuosien töitä: yksi ravistelevimmista festivaalimuistoistani on ahdistavuudessaan pakahduttava Funny Games (1997). Äärimmäinen tutkielma pahuudesta kommentoi Hollywood-elokuville tyypillistä, siloiteltua väkivaltaa tinkimättömään hanekelaiseen tyyliin.

Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnolla Kultaisella palmulla toukokuussa palkittu Das weisse Band on havahduttava elokuva, vahva ja jäntevästi kerrottu tutkielma ihmisluonteesta. Hanekelle poikkeuksellisesti elokuvan tarina sijoittuu menneisyyteen, mutta muuten siinä on kaikki itävaltalaiselle auteurille tunnusomaiset elementit. Jälleen kerran ohjaaja etsii pahan jälkiä, niitä tummia hetkiä, joissa kehittyy ihmiselle luonteenomainen pahuus. Tarkkanäköisesti, naturalistisesti Haneken tutkii ihmissuhteiden välisessä kitkassa syntyviä kipukohtia ja näistä syntyvää tuskaa.

Elokuvan tarina sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aatolle ja Haneken syväprofiloinnin kohteena on pienen pohjoissaksalaisen kylän yhteisö. Nukkuvassa kylässä alkaa tapahtua pahaenteisiä tapahtumia, selittämättömiä onnettomuuksia, jotka kumpuavat pinnan alla kytevästä pahuudesta. Oudoista tapahtumista kertoo kylään vastikään muuttanut opettaja, eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei koskaan täysin pääse pahuuden alkulähteille. Haneken kuva pohjoissaksalaisesta menneisyydestä on ankea, mutta antaa erään tulkinnan tuleville julmille tapahtumille, jotka ovat jättäneen eurooppalaiseen muistiin ikuiset arvet.

Cannesin festivaaleilla moni kommentoi Valkoista nauhaa Haneken tähänastisista elokuvista parhaaksi. Samaa mieltä oli perustellusti myös jury, jota luotsasi ohjaajan aiemmista elokuvista tuttu näyttelijä Isabelle Huppert.

Huppertin tähdittämä Pianonopettaja (2001) nähdään puolestaan 20 vuotta täyttävän festivaalin nostalgisessa juhlasarjassa. Festivaalin tähtihetkiä esittelevässä sarjassa nähdään mm. 1990-luvun hitit, Jane Campionin Piano ja Emir Kusturican Musta kissa, valkoinen kissa.

Vahva mestariteos on myös La teta asustada (The Milk of Sorrow, 2009), elokuva sodan traumasta. Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen karhun voittaja on perulaisen Claudia Llosan toinen elokuva – ohjaajan esikoinen, värikäs Madeinusa (2006) oli jo kiitetty tapaus, joka huomattiin Sundancen ja Rotterdamin festivaaleilla. Tekijän nimi kannattaa siis painaa mieleen viimeistään tässä vaiheessa. Llosan molempien elokuvien pääosassa nähdään eksoottisen kaunis Magaly Solier.

Perun terrorismin vuosina 1980-luvulla raiskattiin kymmeniätuhansia naisia, yksi näistä Faustan (Solier) äiti. Tilanteen julmuutta kuvaa elokuvan alussa hyräilty pieni, vaisu sävelmä, jonka Faustan äiti laulaa juuri ennen kuolemaansa. Kansan uskomuksen mukaan nämä naiset ovat äidinmaidossa siirtäneet surunsa tyttärilleen. Vuosia myöhemmin sodan kauhu ja julmuus ovat yhä lähtemättömästi osa Faustan elämää. Äidin kuolema pakottaa Faustan siirtymään elämässään uuteen vaiheeseen. Palvelijana työskentelevää nuorta naista vaivaa kuitenkin jatkuva surumielisyys ja pelko, selittämätön kauhu saattaa vallata hänet Liman kadulla. Fausta suojelee itseään maailmalta äidiltään perimien keinojen mukaan. Hän pukee pelkonsa lauluksi, suojaa naiseutensa keinolla, joka saa puutarhurinkin kavahtamaan.

Perussa kuvatun elokuvan sielunmaisemassa on lohdutonta kipua ja haikeaa kauneutta. Elokuvan tempo on rauhallinen ja hienovireinen kerronta viehättää maagisrealistisessa otteessaan. Llosan ohjauksessa elämän erilaiset juhlat, häät ja hautajaiset, kulkevat sykleinä, käsi kädessä. Pieni perulaiskylä vuorilla, sykkivä suurkaupunki ja jylhät maisemat antavat upeat puitteet suruvoittoiselle mutta toiveikkaalle elokuvalle.

Se on vahva väkivallan kuvaus, jossa ei esitetä lainkaan väkivaltaa.

Maren Aden ohjaama ja käsikirjoittama Alle Anderen (Everyone Else, 2009) on pienimuotoinen elokuva nuorten rakastavaisten suhteen alkumetreiltä. Aluksi turhan yksinkertaiselta tuntuvassa tarinassa on yllättävää imua ja särmää. Kuuman Sardinian auringon alla Chris (Lars Eidinger) ja Gitti (Birgit Minichmayr) pelaavat outoja parisuhdepelejä. He kisailevat keskenään ja välttelevät kosketusta ulkomaailmaan. Kohtaaminen todellisen maailman kanssa suistaakin parin pian kriisiin. Chrisiä vaivaa Gittin maaninen arvaamattomuus – tämä taas ei halua pukeutua perinteisen naisen rooliin. Kisaileva ilmapiiri kääntyy vähitellen piinaavaksi, epäileväksi, ja modernin parisuhteen ongelmat nousevat pintaan.

Berliinin elokuvajuhlat ottivat kotimaisen elokuvan juhlien vastaan: sekä ohjaaja Ade että naispääosan esittäjä Minichmayr palkittiin Hopeisella karhulla.

Norjalainen festarihitti Nord on outo pohjoinen tarina Jomarista, joka on joutunut vastoin tahtoaan yksinäisen hissiaseman vahdiksi. Tuulen ja lumen saartama mies haluaisi vain nukkua ja kun hissiasema vahingossa kärähtää poroiksi, Jomar lähtee pitkälle matkalle etsiäkseen perheensä. Matka pohjoisten tuntureitten katveesta ja aavoilla lakeuksilla on tuttua pohjoista absurdilla twistilla.

Huomaa myös nämä: Un giorno perfetto, Cine-vieraana pyörähtäneen Ferzan Özpetekin traaginen, tummin sävyin kerrottu tarina eronneesta parista ja suhteen jälkiselvittelystä. Hunger, kuvataiteilijana tunnetun Steve McQueenin rankka ja ravisteleva elokuva perustuu tositapahtumiin Maze-vankilassa, jossa ryhmä IRA-vankeja yhtyy nälkälakkoon vuonna 1981. The Burning Plain, ensimmäinen ohjaus Guillermo Arriagalta, joka on käsikirjoittanut elokuvat Amores perros, 21 grammaa ja Babel.

20. Espoo Ciné -elokuvajuhla 21.-30.8.2009.