Kathryn Bigelow on yksi niistä harvoista naisohjaajista, jotka ovat päässeet luomaan uraa Hollywoodissa. Ohjaajan uusin, The Hurt Locker kertoo Irakin sodasta kiinnostavasti ja vaikuttavasti. Elokuvan vaikuttavuus ei synny hienoissa taistelukohtauksissa ja urheissa sankarikuolemissa vaan tasaisen tappavassa arkipäivässä.

Heti alkumetreillä Bigelow tekee selväksi, että tässä sodassa ei ole sankareita – ei ainakaan siinä perinteisessä mielessä, jossa heitä Hollywoodissa tuotetuissa sotaelokuvissa on totuttu näkemään. Tähtinäyttelijöiden ohi tarinan keskushenkilöksi päätyy kersantti Williams James, jota esittää meillä vielä suhteellisen tuntematon näyttelijä Jeremy Renner. Sen sijaan Guy Pearce ja Ralph Fiennes vilahtavat valkokankaalla sivurooleissa.

Kylmähermoinen kersantti johtaa pomminpurkuryhmää, joka päivästä toiseen kamppailee äärimmäisen kiperissä tilanteissa. Jamesille pommin purkaminen on kuin huumetta ja adrenaaliryöpsähdyksissä hän ottaa uhkarohkeita riskejä. Bigelow kuvaa väistelemättä sodan käsittämättömyyttä. Sotilaat vaarantavat yhä uudelleen henkensä purkaessaan pommeja, joita sodan runteleman kaupungin helteessä tuntuu kasvavan kuin sieniä sateella.

Bigelow kommentoi sankarimyyttiä esittämällä Jamesin tavanomaisena, mutta arvaamattomana trailerparkin kasvattina. Elokuvan loppuratkaisu kertoo osuvasti siitä, millaisen henkisen taakan sota jättää raadollisissa olosuhteissa taistelleille sotilaille

Bigelow on tunnettu erityisesti toimintaelokuvista: Patrick Swayzen ja Keanu Reevesin tähdittämä elokuva Myrskyn ratsastajat (Point Break, 1991) nosti tekijän kansainväliseen maineeseen. Sitä seurasivat kiehtova scifi-trilleri Strange Days, rikosdraama The Weight of Water ja Harrison Fordin tähdittämä K-19: The Widowmaker.

The Hurt Locker on pienimuotoinen, vahvasti kerrottu indie-elokuva, josta puuttuvat massiiviset toimintakohtaukset. Se pitää kuitenkin tiukasti hyppysissään ja kasvattaa varmasti jännitystä vähän kerrallaan.

Jaffan satamakaupungissa sijaitseva Ajamin asuinalue on kulttuurien ja uskontojen sulatusuuni. Konfliktit ja väärinymmärrykset muslimien, juutalaisten ja kristittyjen kesken nousevat herkästi pintaan ja purkautuvat väkivaltana.

Scandar Coptin ja Yaron Shanin ravisteleva, kipeästi havahduttava Ajami palkittiin Cannesin Director’s Fortnight -sarjassa Kultaisella kameralla. Hyvin kirjoitetun tarinan kautta arabi Copti ja israelilainen Shan kuvaavat arabiyhteisön kompleksisuutta, arabien suhdetta juutalaisväestöön, tarkastelevat alueen ongelmia eri kulmista rikollisuudesta viranomaisen korruptioon – ja onnistuvat heijastamaan elokuvan kautta Ajamin todellisuutta kokonaisvaltaisesti.

Aihetta sisältä päin katsova tekijätiimi onnistuu olemaan puolueeton, eikä ryhdy saarnaamaan. Tarinan autenttisuutta vahvistaa se, että elokuvassa ei ole käytetty ammattinäyttelijöitä vaan paikallisia kykyjä.

Ajami alkaa hätkähdyttävästi, kun auton pyörää vaihtava teinipoika ammutaan kadulle, vahingossa. Murha on osa kostonkierrettä, johon 13-vuotiaan Nasrin perhe on joutunut. Perheen vanhin, 19-vuotias Omar ei suostu pakenemaan vaan neuvottelee paikallisen klaanin kanssa rahallisesta sovituksesta. Mutta tuomari määrää summan, jota ei ole mahdollista saada kasaan laillisin keinoin.

Samaan aikaan palestiinalainen Malek työskentelee laittomasti ravintolassa – kootakseen rahaa äitinsä leikkaukseen. Palestiinalainen Binj (ohjaaja Scandar Copti) haaveilee avioliitosta juutalaisen tyttöystävänsä kanssa. Varsinaisena pahana tarinassa näyttäytyy juutalainen poliisi, mutta tämänkin tekoihin löytyy ymmärrystä – Dando etsii pakkomielteisesti nuoremman veljensä tappajaa.

Elokuva hahmottuu mosaiikin tavoin kokonaisuudeksi. Tarinan osat risteävät sirpaleisesti ajassa ja avautuvat vähitellen eri näkökulmien kautta. Kokonaisuus ei kuitenkaan jää hajanaiseksi vaan Copti ja Shan pitävät tarinankerronnan varmasti hallussaan – aina katkeraan loppuun saakka.

Romanialainen kollaasi Tarinoita kulta-ajalta on kummallinen elokuva siinä mielessä, että se kertoo uskomattoman epätodellisia tarinoita todellisuudesta. Absurdit veijaritarinat kumpuavat Romanian kommunismin kulta-ajasta, jolloin presidentti ja Karpaattien nero Ceausescu kylpi rikkauksissa, valtion talous romahti ja kansa köyhtyi. Neuvokkaimmat oppivat selviytymään ja moraali oli höllässä.

Tämän kammottavuudessaan hervottoman ajan tarinoista ohjaaja Christian Mungiu (4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, 2007) käsikirjoitti ja tuotti kollektiivisen elokuvan, ohjaajina Mungiun ohella nuoret elokuvantekijät Ioana Uricaru, Hanno Hofer, Razvan Marculescu ja Constantin Popescu.

Elokuva käynnistyy Legendalla virkamiehen vierailusta. Kommunistinen puolue on tulossa vierailulle pieneen kylään ja päivää aikaisemmin virkamies, tarkastaja Sandu (Emanuel Pirvu) saattueineen saapuu tarkistamaan kylän edustuskelpoisuuden. Sandu löytää kylästä paljon huomautettavaa, mutta runsaat tarjoilut rentouttavat tarkastajan arvostelukykyä kivasti.

Kulta-ajan tarinoiden hauskimpia episodeja on Legenda ahneesta poliisista. Tarina esittelee varsin kinkkisen ongelman: miten joulusika saadaan hengiltä kerrostaloasunnossa – siten, että naapurit eivät kuule teurastuksen meteliä.

Hulvattomasta perusasenteesta huolimatta parissakin tarinassa on surumielinen lisävivahde, mikä varmasti kuvaa sekin kommunismin kulta-aikaa. Legenda kanakuskista kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka ihastuu majatalon emäntään ja ryhtyy laittomuuksiin. Legenda ilmakauppiaista kertoo yksinkertaisesta huijauksesta, jossa tehdään bisnestä vaihtopulloilla.

Ohjaaja Annette K. Olesenin ja käsikirjoittaja Kim Fupz Aakesonin Lille Soldat (Little Soldier) on tiimin neljäs yhteistyö – ja jo kolmas yhteinen elokuva, jolla tekijäpari on tavoitellut Berliinin Kultaista Karhua.

Elokuva kertoo kotiin Tanskaan palaavasta naissotilaasta. Sodan traumatisoima Lotte (Trine Dyrholm) vetäytyy kuoreensa ja välttelee ihmiskontaktia. Lotten isä (Finn Nielsen) luotsaa tyttöbisnestä. Yksi tasokkaimmista tytöistä, nigerialainen Lisa (Lorna Brown) on papan erityissuojeluksessa. Olosuhteiden pakottamana isä palkkaa tyttärensä naisen autonkuljettajaksi ja suojelijaksi. Naisten ensimmäinen tapaaminen on kylmäkiskoinen ja jatkuu viileällä työsuhteella. Ilotyttötoimintaan liittyvän arkisen väkivallan kautta naiset vähitellen lähenevät toisiaan.

Lotten äärimmäisen etäinen hahmo jättää jotain pysyvästi kylmää tarinan kerrontaan. Naisen tunteet ryöpsahtävät vain muutaman kerran esiin, muuten hän pitää ne sotilaallisesti naamion takana. Yhtenä teemana elokuva nostaa esiin länsimaisen kiihkeän halun auttaa kolmatta maailmaa – silloinkin kun kukaan ei halua apua vastaanottaa.

Nuorten tekijöiden ensimmäiset elokuvat kuuluvat usein teiniangsti-genreen. Kanadalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Xavier Dolanin esikoisteos I Killed My Mother sai yllättävänkin hyvän vastaanoton Cannesissa omalla raivokkaalla ulospanollaan. Näyttelijänä nuorella Dolanilla on jo ura (Marttyyrit, 2008, Salainen linnake, 2001), ja itse asiassa Dolanin esiintulo elokuvantekijänä on yllättävän vakuuttava.

Elokuvassa parikymppisen Dolanin esittämä 16-vuotias Hubert ottaa yhteen äitinsä Chantelen (Anne Dorval) kanssa yhä uudelleen. On vaikea sanoa, kumpi henkilöhahmoista on ärsyttävämpi. Joka tapauksessa parin viha-rakkaus-suhde on raivostuttavan raastava ja paikoin äärimmäisen naurettava.

Elokuva on osin omaelämäkerrallinen ja kertoo samalla avoimesti ja viehättävästi poikarakkaudesta. Lopputulos yksinkertaiselta tuntuvalta asetelmalta on kiitettävän kiinnostava.

Jean-Stephane Sauvairen käsikirjoittama ja ohjaama Johnny Mad Dog kertoo yksinkertaisesti sodan helvetistä. Mathieu Kassowitzin tuottama elokuva sijoittuu Liberiaan ja tarkastelee sotaa lapsen näkökulmasta.

Tämän päivän sodassa lapsia on kahdenlaisia: niitä jotka pakenevat sotilaita ja niitä, jotka tappavat vihollisia. Teini-ikäinen Johnny Mad Dog (Christopher Minie) on veteraani lapsisotilaiden joukossa. Hän kadotti vanhempansa kymmenvuotiaana ja on aikoja sitten unohtanut oikean nimensä. Lapsisotilaiden komppaniassa hän on kingi, peloton tappaja ja raiskaaja. Elokuvassa hänen vastinparinsa on 13-vuotias tyttönen Laokole (Daisy Victoria Vandy), joka joutuu hautaamaan perheensä sodan tiimellyksessä.

Sauvairen artsu kerronta on kiihkeätempoinen, kuvaus värikästä. Hän kuvaa tapahtumia tietyllä viileydellä, liioittelematta tai puolustelematta. Hänen kuvansa lapsisotilaista on kolkko, eikä näitä pakolla tappajiksi värvättyjä lapsia kohtaan voi oikein tuntea sympatiaakaan.

Kinatay toi Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon filippiiniläiselle Brillante Mendozalle.

Elokuva oli jo toinen Mendozan hengentuote, joka on valittu Cannesin pääsarjaan. Filippiiniläiseen alamaailmaan sukeltava Kinatay on samalla Mendozan kahdeksas elokuva neljän vuoden sisään.

Parikymppinen, poliisiksi opiskeleva Peping (Coco Martin) lähtee eräänä iltana ystävänsä (Jhong Hilario) jengin mukaan. Peping ei aluksi tiedä mitä tuleman pitää, eikä tapahtumien edetessä voi enää perääntyäkään. Pahinta on, ettei hän voi valita muutakaan, ja vähitellen Pepingin pelko muuttuu kauhuksi. Tagalogin kielellä elokuvan nimi kinatay tarkoittaa teurastettua.

Mendozan kerronta on tuskastuttavan – ja tarkoituksellisen – hidasta. Elokuvan ensimmäisen 20 minuutin aikana toivoo, että elokuvassa vähitellen tapahtuisi jotain – ja sitten sitä toivookin, että elokuvan piina jo päättyisi.

Cannesissa Kinatay päätyi yhdeksi parjatuimmaksi. Quentin Tarantino puhui elokuvan puolesta jo Cannesissa ja suitsuttaa yhä Mendozaa loistavana ohjaajana – vaikka olisi mielellään itse voittanutkin parhaan ohjaajan palkinnon kilpailusarjaan valitulla Ingloriuos Basterds -elokuvallaan. Hänen mukaansa elokuvan ansioita on muun muassa se, että käsivaralla tehty kuvaus todistaa tapahtumia kauhistuttavan murhan perspektiivistä.

”Kinatay oli tarkoituksellisesti ei-elokuvallinen, tarinaa ei häirinnyt juoni eikä kerrontaan oltu ympätty melodraamaa”, Tarantino kehui elokuvaa. ”Elokuva oli kirjaimellisesti silminnäkijän kuvaus kammottavasta murhasta.”