Teksti Tuomas Rantanen
Teatteri Takomon Myötätunnosta järjestetään vain kymmenen esitystä, vaikka se ansaitsisi paljon enemmän. Tuomas Rantanen valaistui jaetusta aikuisuuden ja ihmisyyden vastuusta. Viimeiseen näytökseen on kuulemma vielä lippujakin.
Lasten ja nuorten pahoinvointi on yhteiskunnallisesti kuuma aihe. Sen käsittely vääntyy helposti kasvatusmoralismiksi tai punaiseksi manifestiksi yhteiskunnasta joka esineellistää ja vieraannuttaa tai siniseksi manifestiksi siitä, että poliiseja ja kuria on liian vähän.
Nuoruuden angsti on myös draaman alueella ikiromanttinen aihe, joka houkuttelee etenemään myös innostuneen eksistentiaalisiin sfääreihin.
Teatteri Takomossa viimeistä viikkoa esitettävä Myötätunto ei mene näin helppoon. Harva puheenvuoro onnistuu yhtä sattuvasti hiipimään juuri tämän haastavan aiheen nahkoihin ja ytimiin.
Veikko Nuutisen käsikirjoitus yhdistää koulusurmatragedioiden kuvastoa älykkäästi twinpeaksmäiseen murhamysteeriin. Akse Petterssonin ohjaus leikkaa taitavasti paitsi eri aikatasoja myös reaalitarinaa ja tunnemaailmojen tilaa. Myötätunto toimii sekä draamana että poikkeuksellisen puhuttelevana analyysinä.
Ja mikä tärkeintä, esitys onnistuu heittämään keitoksensa katsojansa syliin tavalla, joka pakottaa miettimään omaa suhdettaan aikuisuuteen ja elämään. Sillä uskokaa tai älkää: oman maailmamme pahoinvointia ei pohjimmiltaan ratkaista vain asiantuntijavoimin.
Usein lasten vieraantumisen syynä näyttäytyy vanhempien välinpitämättömyys, päihdeongelmat tai autoritääristen kasvatusrakenteiden paine. Myötätunnon horisontti on toinen: kysymys on siitä, kuinka tässä ajassa vaivaavat luovuuden ja itseymmärryksen ylivoimaiseksi käyvät vaateet, turhautumisen pakotieksi vakiintuneiden väkivaltafantasioiden yliestetisointi ja aikuisten haluttomuus laittaa rajoja edes itselleen, saati lapsilleen.
Myötätunto ei keskity osoittamaan porvarillisen perheen tekopyhyyttä. Sen sijaan se nostaa ongelmaksi perusperheen ja siihen liittyvän sitoutumisen hämärtymisen. Tässä maailmassa opettajakin haaveilee olevansa oppilaidensa – ei edes toveri vaan – lapsi.
Myötätunnossa on monta uhria, mutta kyse ei ole melodramaattisesta uhriudella ilakoinnista eikä liioin yksinkertaistavasta politikoinnista tyylliin ”yhteiskunta on mätä”. Esitys siirtää vastuun myötätunnosta katsojalle, joka joko kokee sitä tai sitten ei. Minä koin.
Kaikki näyttelijät onnistuvat suorituksissaan erinomaisesti. Erityisesti Sara Melleri onnistuu luomaan viidesluokkalaisesta Henrystä hahmon, joka ei katoa ainakaan minun mielestäni millään. Haluaisin yhä rynnätä takaisin esitykseen ja tehdä jotain aikuista pysäyttääkseni tragedian. Mutta mitä?
Tätä esitystä soisi näytettävän enemmän opettajille ja oppilaille, erityisesti vanhemmille ja sellaista roolia kammoksuville.
Myötätunto. Teatteri Takomo. Esityksiä 21.5. asti.