Mikko Rimmisen Pussikalja-tarinassa kolme becketiläistä hahmoa odottaa Godotin sijaan lähinnä pääsevänsä pelaamaan noppaa. Tällä tiellä eteen ilmaantuvat esteet ovat tietenkin se elämä itse.

Aki Kaurismäen Calamari Unionissa (1985) oli paljon samaa, mutta uuden sukupolven uusavuttomat Frankit eivät pääsee Via Dolorosallaan edes Kalliostaan ulos.

Kaurismäestä muistuttaa myös kirjallisen muotoinen dialogi, vaikka Rimmisen teksti toki seisoo vahvasti omillaan.

Myös Voiman toimituksen nurkilla Kurvin kulmilla seikkaileva elokuva antaa kalliolaisesta elämänmenosta tunnistettavan hellyyttävän kuvan.

Krapulaa parannellaan ja lantteja venytellään. Puistoissa notkoillaan. Kivijalkakauppoja on moneksi ja kämppiä on lähtöön jos toiseen niin kuin naapureitakin. Joskus pakoillaan koviksia, joskus virkavaltaa.

Sitoutuminen olisi kivaa mutta huomennahan ehtii.

Näinhän se on, urbaaneinkin helsinkiläisyys on aika maalaista. Nämäkin sällit voisivat yhtä hyvin heilua koko päivän tulitikkuja lainaamassa.

Mutta ei ole elämä helppoa edes joutilaille. Paikallaan polkemisen tragedia voi silti ylittyä auringonlaskun ja ystävyyden aidolla kokemuksella. Sekin on vain hetki. Niin kuin  koko pahuksen elämäkin.

Pussikaljaelokuva ei ole tyhjää rähjäromantiikkaa. Uskon, että äitinikin pitää tästä elokuvasta.

Ville Jankeri:  Pussikaljaelokuva Ensi-ilta 2.9. Neljä tähteä.

Osa arvostelusta on julkaistu Voimassa 6/2011.