Elokuvantekijän halua ja tarvetta saada asiansa sanotuksi voidaan mitata kahdella mittarilla: onko elokuvan tekeminen vaatinut riskinottoa ja onko tekijä laittanut itseään likoon.

Sacha Baron Cohenin kohdalla viisarit heiluvat jälleen punaisella.

Kyse ei tietenkään ole taloudellisesta saati taiteellisesta riskinotosta.

Mitä talouteen tulee, ohjaaja Larry Charlesin ja Baron Cohenin edellinen alter ego -elokuva Borat tuotti hulppeat 260 miljoonaa taalaa, kun taas Brünon ruuttaamiseen hupeni 42 miljoonaa jotka nekin tulevat palaamaan kotikassaan hyvällä kertoimella.

Ja kuten Baron Cohenin kohderyhmä hyvin tietää, yksi hänen elokuviensa ylimmistä sisällöllisistä arvoista on kohuarvo. Siinä missä aiempien elokuvien kohuarvo oli kuitenkin sivutuote joka syntyi hänen käyttämistään haastattelutekniikoista sekä harmittomaksi idiootiksi ryhtymisestä, jää tällä kertaa päällimmäiseksi itsetarkoituksellisen provosoinnin maku.

Huolellisesti viritellyillä jymäytyksillä saadaan kenties ärsytettyä kohteista ennakkoluulot pintaan ja parhaimmillaan nk. paskat pihalle, mutta huumori ei ole enää yhtä aseistariisuvan hersyvää. Ali G:tä ja Boratia sentään kohdeltiin hyväntahtoisina joskin rasittavina tolloina, mutta Brüno kerää vihamiehiä ja saisi kyllä parikin kertaa turpaansa ellei häntä pelastaisi vikkelät jalat tai välissä oleva kanaverkkoaita.

Cohenin tämänkertainen missio on tökkiä niin homofobeja, muotimaailmaa kuin julkkiskulttuuria. Haastattelut ja stuntit on solmittu toisiinsa ohuella juonella. Brüno, itävaltalainen homoseksuaali muodintuntija, saa toilaustensa takia kenkää tv-kanavalta Funkyzeit mit Brüno -ohjelmansa kanssa. Brüno muuttaa Los Angelesiin vakaana aikomuksenaan nousta kuuluisuuteen. Propelliksi käy mikä tahansa. Yritystä piisaa, mutta ei tulosta, kun Brüno puskee tv-ohjelman ohessa ulos hyväntekeväisyyttä, talk show-vierailua ja heterokokeilua.

Kokonaisuus tuntuu monenkertaiselta vanhan toistelulta. Samoille asioille on irvailtu iät ja ajat eivätkä käsikirjoittajat ole juuri saaneet väännettyä niistä uusia vitsejä. Heppoinen tarinankuljettelu on kuin pakollista liimaa sketsien välissä. Baron Cohenin aikoinaan nerokaasti toteutettama älyvapaan reportterin ja pseudoreportaasin yhdistelmä svengaa sekin nyt väsyneesti.

Välillä alkaa epäillä josko Sacha on itsekin aavistellut lypsylehmän olevan ehtymässä ja sen seurauksena yltynyt paikoin viemään hommansa niin pitkälle, että vitsi joko tulee nuijituksi huolellisesti hengiltä tai saa kokemaan myötähäpeää tällä kertaa koomikon itsensä puolesta. Toisekseen ihmetyttää kuinka läntisestä maailmasta on voinut enää löytyä tietämättömiä uhreja höynäytettäviksi. Epäilyiltäkään voi täysin välttyä, siksi sulavia ovat muutamat käytännön kepposten järjestelyt ja toteutukset.

Jos Brüno ei saavutakaan edeltäjänsä tuoreuden ja autenttisuuden tuntua, voi edelleen ihailla koomikon pokkaa jolla hän agitoi fanaatikkoja kiehumispisteeseen asti alkamatta missään vaiheessa huutamaan ”Vitsi, vitsi!” Pisteitä ropisee myös luovasta kekseliäisyydestä, jonka ansioista arkansasilaisesta painiyleisöstä psyykatun raivon kohteet saavat touhuta punaniskojen naaman edessä mutta nyrkin tavoittamattomissa.

Parhaimmat osumat tulevatkin odottamattomasta suunnasta. Sen perusteella Brüno kelpaisi vaikka lastensuojelukampanjan keulakuvaksi. Hänen hakiessaan lapsimalleja valokuvauksiin testataan miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään jotta oma pienokainen pääsisi kameran eteen ja samalla tienestihommiin. Älyttömiin kysymyksiin myöntyvästi vastailevat isät ja äidit tuntuvat olevan valmiiksi jossain todella kaukana, siellä missä haaveet oman mukulan tähteydestä ovat tehneet vastuullisesta huoltajasta edesvastuuttoman managerin.

Lasten esineellistämistä käydään läpi myös adoptoimalla trendikkäästi afrikkalainen vauva tiedätte-kyllä-kenen esimerkkiä seuraten, ja televison talk show’n yleisö pääsee sanallistamaan epäilyksiä adoptointien motiiveista alleviivatusti mutta vastustamattoman äänekkäästi ja paheksuvasti.

Tekijöiden hapuilevasti satiiriin pyrkivä tyyli synnyttää kahdenlaista naurua. Ensimmäinen on sitä jota katsoja ja narri nauravat yhdessä, ja se syntyy Baron Cohenin rohkeudesta asettua noloihin tai kiperiin tilanteisiin. Itseen kohdistettu huumori ei uhkaa ketään ja sillä voittaa aina katsojan puolelleen. Tämä vahvuus on elokuvan pelastus.

Toinen nauru raikuu tietysti ennakkoluuloille ja peloille, jotka saavat meidät käyttäytymään keskenkasvuisesti silloin kun emme itse niitä tiedosta, mutta koemme arvomme uhatuiksi. Yksi haluaa turvata maailmansa hakkaamalla homot, toinen parantamalle heidät heteroiksi.

Brüno ei kuitenkaan rohkaise homofobeja kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan, mutta se voi saada muut nauramaan heidän oletetulle typeryydelleen. Pelot eivät kuitenkaan ole kiinni typeryydestä tai älykkyydestä, ja niiden provosoiva peukalointi saa ihmisen yleensä junttautumaan entistä tiukemmin puolustus- ja hyökkäysasemiin. Sacha Baron Cohenin jos kenen luulisi jo huomanneen tämän.

Elokuvan ”yhteiskunnallisen kannanoton” ja ennakkoluulojen paljastamisen vaikutus on siis kaikkea muuta kuin yhdistävä. Käsikirjoituskaan ei ole tarjonnut mitään mullistavaa. Siksi Baron Cohenin innokkuus riskialttiiseen heittäytymiseen herättää minussa tällä kertaa enemmän ihmetystä kuin varauksetonta diggailua.

Mikäli englanninkielinen pressitiedote ei ole täysin sävelletty, rajuutta on ilmeisesti piisannut siinä määrin, että nyt on jäätävä odottelemaan DVD-julkaisua making of -pätkineen. Antakaa mä arvaan: julkaisua saadaan odotella Jacksonin perheen suruajan päättymiseen saakka, jonka jälkeen kohauttaviin ekstroihin voidaan lisätä myös teatteriversiosta poistettu La Toya Jacksonin haastattelu.

Nähtäväksi jää, kääntyykö rahaa ja vaivaa maksanut viime hetken leikkaus tulevan laserlevyn myyntikikaksi.

Larry Charles: Brüno. Ensi-ilta 10.7. Kaksi tähteä.