Kun suomalaistaiteilijoiden kokoomanäyttely Arktinen hysteria avattiin Moman eli maailmankuulun Museum of Modern Artin PS1-tilassa, se saavutti meikäläisiä taidepiirejä ajatellen hämmentävän suosion. Kävijöitä riitti, vaikkei suomalaistaidetta nähtykään Manhattanilla, modernissa valkoisessa rakennuksessa 53. kadulla pilvenpiirtäjien kupeessa, vaan Long Islandilla, entisessä koulussa, matalahkossa rakennuksessa liki toisia matalia varasto- ja huoltorakennuksia.

Moma ei ole mikään Kiasma. Moma on instituutio, jonka kokoelmiin on arkistoitu, pinottu ja pinkattu, luetteloitu ja numeroitu likimain kaikki merkittävä modernista taiteesta ja designista. Uuden taiteen esittämiseen se on tarvinnut PS1:n kaltaisen elävän, vapaasti kypsyneen tilan.

PS1:lle oli ehtinyt jo ennen Moman väliintuloa muodostua vakiintunut yleisö taide- ja design-piireistä. Siellä tapahtui. Yksi vuoden 2008 merkkitapahtumista oli suomalaisten Arktinen hysteria. Kävin todistamassa sitä väkijoukoissa viime vuoden elokuussa; ruuhkaa riitti sekä sisään että ulos.

Moman peruskokoelmissa, siis siellä 53. kadulla, suomalaista modernismia ovat saaneet edustaa Paimio-tuoli, Alvar Aallon siis, muutama lasivaasi, Wirkkalaa ja Sarpanevaa, sekä Akseli Gallen-Kallelan -mainosjuliste, jossa paholainen on napannut kyytiinsä alastoman neitosen. Itse moderni taiteemme, Sam Vannin konkretistiset maalaukset, Eino Ruutsalon kineettiset veistokset tai Kimmo Kaivannon kantaaottavat julisteet ovat varmemmin kotonaan Tampereella, Espoossa ja Helsingin Työväenopiston aulassa.

Nykytaide on eri luku, se kansainvälistyy sellaisella sykkeellä, että suomalaistaiteilijan pyrkimys lyödä läpi juuri New Yorkin taidepiireissä ei ole yhtä tähdellistä. Silti siinä on takomista. Helpoimmin lyövät läpi ne, joiden arktinen hulluus hyökyy yli. Se on nähty Mieskuoro Huutajien tai Jimi Tenorin keikoilla. Oman sortin hulluja, toisiaan täydentävä parivaljakko ovat tietenkin Michael Monroe ja Andy McCoy.

Toisin kuin muut hullunrohkeat pohjoiset rock-hirmut Huutajat on löytänyt oman kotinsa maailmalta suurnäyttelyiden ja kulttuurirakennusten avajaisissa. Taidefestariskeneä, hivenen Huutajia undergroundimpaa, ovat lähestyneet myös 22–Pistepirkko ja sen pyörittämän Bone Voyage -levy-yhtiön hysteerikot Micragirlseistä Anssi Kasitonniin.

Me tunnemme omat hullumme ja hurraamme heille. Huutajat ovat sankareita Oulussa, ja Reijo Kela tanssii sydämiin myös Suomussalmella, Kainuussa. Taidehallissa Kelan 365 osoittaa mistä lähtee liike, se joka on kaiken tanssin perusta.

Kaikkia Arktisen hysterian taiteilijoita ei kuitenkaan yhdistä sama juureva hulluus: heitä yhdistää Frame, näyttelyvaihtokeskus, joka hoitaa Kaapelitehtaalta käsin kuvataiteilijoiden kansainvälisiä liikehdintöjä. Keskuksen johtaja Marketta Seppälä on Moman Alanna Heissin ohella toinen näyttelyn kuraattoreista.

Kuraattorit ovat valikoineet mukaan monia loistokkaita ja etenkin vientikelpoisia taiteilijoita. Kooste ei välttämättä vastaa sitä näkymää, joka meillä on omista hulluistamme. Niiden sijaan näyttelyssä on mukana taiteilijoita, jotka tarvitsevat Framea, tai joita Frame tarvitsee.

Ensiksi mainittuihin on luettavissa etenkin Salla Tykkä, jolle on muodostunut Framen myötävaikutuksella kansainvälistä kysyntää. Tykän videot ovat liian siistejä hersyäkseen lähiörivarin takapuskasta oikeasti arktisemmille leveyksille. Jälkimmäisiin lasken Mika Taanilan ja Veli Gränön, jotka kokoavat täysin järjissään dokumentteja järjettömämmistä projekteista, kuten vuonna 1968 kehitetystä Futuro-asumiskoneesta. Taanilan seuraava työ esittelee utopiaa ydinvoimaloista. Jos kyse on retroprojektista, se on mahtavaa.

Pink Twins -yhtyeen eli Juha ja Vesa Vehviläisen videoinstallaatiossa sämplääntyvät yhteen hevimusiikin muodot, kiteisiksi jäätyneet vesiputoukset tai maisemat kuin Hamningsbergintieltä Pohjois-Norjasta, sekä urbaani tietokonesoundi. Teos on kooste yhteiseltä keikalta mongolialaisen Zugeer L -yhtyeen kanssa. Marcus Copperin Kursk nostatti väreitä niin PS1:n kellarissa ja sitä se tekee edelleen, siitä huolimatta että teos oli vasta esillä Kiasmassa. Copperin luoman pelottavuuden edessä ei yksinkertaisesti voi kylmetä.

Kesympi kuvanveistäjä Pekka Jylhä tunnetaan parhaiten Finlandiapuiston Kekkos-monumentista, johon asetettiin portaat, kun siitä tuli juoppojen uima-allas. Taidehallissa hänen valtava pallonsa valuu huimasti kohti veistosaliin astuessa. Sen juurella pieni jänö pitää kynttilää. Toisaalla hallissa toinen jänö värisee hellyttävästi edessään lautasellinen maitoa.

Pajunkissoja löytyy puolestaan Hailuodossa asuvan ja työskentelevän Anni Rapinojan teoksista. Materiaalina myös puolukan ja mustikan lehtiä sekä järviruokoa hän on muotoillut kenkiä, kasseja sekä turkiksia. Teosten hauras rakenne vihjaa vienosti naisellisen kulutushysterian kääntöpuolesta.

Luonnon tilaa tarkastellaan myös Ilkka Halson valokuvissa. Paitsi spektaakkeliksi luontoelementti muuttuu Halson käsittelyssä aistimuksista vieraantuneeksi rakennelmaksi. Jari Silomäen Sääpäiväkirjan kuvat muodostavat ruudukon kauniisti hyytävien sinisten ja katuvalon oranssin eri sävyissä, ja Tea Mäkipään Petteri-poron otsaan asetettu kamera kuvaa aidanreunaa, lajitovereita, kuusenlatvoja ja tunturikasvustoa.

Taidehallin ulkopuolella nähdään jättilakanassa Amoksellakin nähty World of Plenty. Sitä säestää Sami Sänpäkkilän ääniteos, joka saattaa herätellä ohikulkijoita nostamaan katsetta asfaltilta.

Lyijykynällä taituroivan Stiina Saariston aiheet pelaavat groteskilla otteella ja mittakaavan hurjuudella. Juhlat-kuvan hahmo alkaa pitkän tuijotuksen jälkeen muistuttaa Tarja Halosta. Koomista arkisesta naapurinrouvapresidentistä ei ole helppoa tehdä. Tämä näkyy hyvin taiteilijapariskunta Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen tunnin pituisessa koosteessa kansalaisilta kerätyistä unista. Unimaan ensiesitys saatiin kiireellä valmiiksi Arktisen hysterian avaukseen.

Kansalaisten kuva presidentistä tuntuu unitarinoiden mukaan myötäilevän presidentin tunnettua julkista profiilia. Tarja tiedetään uimariksi ja sauvakävelijäksi, kissoistaan sekä miehestään Pertistä. Miika Muranen tekee Tarjasta hauskan, muiden näyttelijöiden kohdalla ei voi sanoa samaa.

Sama teennäisyys, joka vaivaa Kalleisten teosta, piinaa myös Tea Mäkipään uudemmalla videoteoksella taiteilijan yksityisnäyttelyssä Sculptorissa. Katsojan on vaikea nauttia kömpelösti näytellystä mökkitarinasta. Aihe, ihmisestä jälkeenjääneen apinan tarina, lupaisi enemmän.

Mäkipää käsittelee paitsi outouden kohtaamista myös ihmisten välisiä jännitteitä hieman laimeasti. Saksassa asuvan Mäkipään ei soisi hylkäävän rankkoja kannanottoja autoja ja muita turhuuden vempeleitä vastaan, tai pian se arktinen hysteria leviää muutaman etutöölöläispihan ohella myös monen muun rannikkokansan arkeen.

New Yorkin on laskettu olevan yksi niitä alueita, joita vedenpinnan nousu uhkaisi kohtalokkaasti arktisten alueiden sulaessa.

Arktinen hysteria ja Unimaa (Tarja ihmemaassa) Taidehallissa 4.10 saakka. Tea Mäkipään yksityisnäyttely Sculptorissa 6.9. saakka. Anssi Kasitonnin yksityisnäyttely puolestaan avautuu 18.9. Kluuvin galleriassa.