Näin unta, että olin nykyisten koulukavereideni ja opettajieni kanssa leirikoulussa. Ensimmäinen talvinen aamu metsän keskellä alkoi siten, että opettajat tulivat herättämään meitä suureen hirsimökkiin, jossa nukuimme.
Näin unta, että olin nykyisten koulukavereideni ja opettajieni kanssa leirikoulussa. Ensimmäinen talvinen aamu metsän keskellä alkoi siten, että opettajat tulivat herättämään meitä suureen hirsimökkiin, jossa nukuimme.
Meitä alettiin jakaa ryhmiin. Odotin malttamattomana omaani. Viimein lehtori ilmoitti viimeisen ryhmän kokoonpanon. Siihen menivät kaikki pojat! Mutta ilkikurisesti kiljahtaen lehtori lisäsikin poikaryhmään vielä minut, ja kaikki alkoivat nauraa kuin cheerleader-leirillä ja taputtaa käsiään yhteen. Haaveeni kävivät toteen.
Päivä alkoi suunnistuskilpailulla oman ryhmän jäseniä vastaan. Ensiksi meidät laitettiin kiipeämään köyden varassa jyrkkää rinnettä ylös, minä jonon viimeisenä. Yleisen riuhtomisen seurauksena jalkani lipesivät rinteestä ja irtauduin köyden päästä kiinni pitäen ilmoihin, fysiikan lakien vastaisesti. Pojat olivat jo kakkosrastilla, kun minä lensin villisti puiden katveessa kuin Tarzanin Jane. Kiljuin niin korkealta kuin osasin, mutta kukaan ei tullut pelastamaan.
Viimein ilmalento palautti minut ykkösrastille, pienelle hirsimökille, jonka eteen oli ripustettu kenkiä. Kengät olivat eri paria kaikki. Otin yhden kengän mukaani ja jatkoin ylämäkeen, poikien perään. Vastaani polulla tuli ”matkanjohtaja”, viiksekäs mies, joka sanoi: ”Ei ei ei! Ne ovat monoja! Ei tämä käy!” Olin aivan hämmentynyt. Menin takaisin, kurkkasin mökkiin, siellä oli sauvoja. Mies huusi vieressä, hän selvästi piti minua hidasälyisenä.
Halusin nähdä sukset, ennen kuin voisin valita eripariset ”monot” ja sauvat. Juoksin seuraavalle rastille, jossa pojat olivat jo lähdössä ladulle. Katsoin suksia. Lukemattomasti eri merkkejä. Tässä vaiheessa aloin hätääntyä. Tilanne vaikutti epätoivoiselta. Menin takaisin monorastille ja otin kaksi liian isoa kenkää ja päätin, että nämä kiinnitän sukseen kuin sukseen. Kun tulin takasin suksirastille, osa pojista oli jo palaamassa hiihtolenkiltä, punaisin poskin. Lysähdin lumeen ja aloin itkeä.
Olin ylivoimainen häviäjä. Olisinko voinut vaan itkeä koko päivän mökin takana ja olla puhumatta kenellekään koko viikkoon, en kai. Miten pääsisin yli näin murskaavasta häviöstä? Minua ei olisi haitannut olla viimeinen, mutta se etten saanut edes monoja jalkaan, se oli murskaavaa.
Harmittiko minua joutua sarjaan, jossa en voi voittaa? Eikö olisi ollut mukavampaa kilpailla tyttöjen kanssa, missä olisin voinut tuntea oloni voittajaksi? Eivätkö kaikki jälkeenjääneet voisi muuttaa yhteen hirsimökkiin virkkaamaan, niin pojat voisivat hiihtää?
Mutta minä haluan hiihtää isojen poikien sarjassa! Edellytän kuitenkin, että minun ei anneta jäädä jälkeen. Mutta eihän kukaan odota minua, koska se tekisi hänestäkin jälkeenjääneen, eikä menestyjän. Odotanko minä muita? En, koska uskon omaan mahdottomaan menestykseeni sarjassa, jossa ei ole edes kaikille monoja.
Ruusu Haarla
