Ympäristöliikkeellä pitäisi olla yksi ainut tinkimätön tavoite.

Ympäristöliikkeellä pitäisi olla yksi ainut tinkimätön tavoite: pelastaa luonto. Tähtäin voi olla vain kulutuksen – autoilun, lentämisen, karjatalouden, teollisuuden, psyykettä ja luontoa kuormittavan työn – vähentämisessä.

WWF Suomen, Gaudeamuksen ja HYY Yhtymän Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla 9.5. järjestämässä Ilmastonmuutos käytännössä -seminaarissa viesti oli toinen: ilmastonmuutos on tiedemiesten, poliitikoiden ja hallitusten byrokraattien kesken kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ratkeava hallinnollinen kysymys. Seminaarin yhteydessä julkaistiin yritysten yhteiskuntavastuuta avoimesti hehkuttava 415-sivuinen (WWF:n tukema) kirja Ilmastonmuutos käytännössä (Gaudeamus 2011), josta voi vetää ainakin yhden johtopäätöksen: kirjoittajilla – yhtä vähän kuin seminaarin puhujilla – ei ole aavistustakaan yritystoiminnan perimmäisestä tarkoituksesta, joka on tuottaa osakkaille voittoa.

Henry Ford (1863–1947) uskoi toisin. Hän maksoi työntekijöilleen keskimääräistä parempaa palkkaa ja palkitsi asiakkaita laskemalla Fordin T-mallin hintaa. Osakkaat nostivat Fordia vastaan kanteen. Ford puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että liiketoiminta on asiakkaiden palvelua, ei kultakaivos.

Dodge vs. Ford on edelleen Yhdysvalloissa voimassa oleva oikeusperiaate: yhtiön toiminnan tavoitteena on tuottaa voittoa omistajille. Periaate dominoi useimpien markkinatalousmaiden yhtiölainsäädäntöä: yritysjohtajalla on lain säätämä velvollisuus asettaa omistajien etu muiden intressien – ympäristön, työntekijän, kuluttajan – edelle.

Salonkikelpoiseen ympäristöaktivismiin pettyneen aktivisti Kristo Muurimäen mukaan aktivisti halataan kuoliaaksi a) uskottelemalla, että puolueilla olisi hänelle jotakin merkityksellistä annettavaa, sekä b) antamalla hänelle palkkaa maltillisemmasta poliittisesta toiminnasta. ”Jos aktivistit saadaan sitoutumaan maltillisimpiin tavoitteisiin ja vielä annetaan heille jotakin menetettävää, kuten raha ja työpaikka, heidät saadaan luopumaan radikaalista politiikasta.”

Hirttäytyminen julkiseen rahaan ei riitä WWF:lle. Se ottaa vastaan verirahaa myös yrityksiltä, joita vastaan se samanaikaisesti toimii. WWF kutsuu korruptiota kumppanuudeksi, ymmärtämättä, että korruptio on korruptiota: jos huumepoliisi ei voi ottaa rahaa vastaan huumediileriltä, millä logiikalla ja moraalilla WWF ottaa rahaa vastaan Stora Ensolta?

On vaikea keksiä yhtäkään hyvää syytä, miksi luontoa raiskaavat yritysjätit eivät tekisi yhteistyötä ympäristöjärjestöjen johtavan huumediilerin, WWF:n, kanssa.

Lue paljon keskustelua herättänyt näkökulmakirjoitus kokonaisuudessaan Fifistä.

Jouko Kämäräinen