Populääri katsaus ilkeilyyn on kuiva mutta kattava.
Olen paha suustani, mutta pyrin kehittymään ihmisenä. Pirkko Muikku-Wernerin (ei naureta siellä!) katsaus Ilkeilyn kahdet kasvotIlkeilyn kahdet kasvot pyrkii noudattamaan tieteellisen tutkimuskirjallisuuden muotokonventioita, vaikka alussa onkin julistettu kirjan olevan nimenomaan jotain muuta.
Kirjan pihvi, ilkeilyn tuhoava ja rakentava puoli, jaetaan kahden pääluvun kesken. Näissä puolestaan mennään ilkeilyn hienomekaniikkaan kokijakertomusten kautta. Käy ilmi, että ilkeilyä harjoitetaan monenlaisissa konteksteissa monenlaisten ihmisten kesken.
Muikku-Wernerin strategiana on siirtyä syrjään informanttien tieltä. Sivut täyttyvät anekdooteista ja lyhyistä välikommenteista. Alalukujako tuo järjestystä, mutta päällimmäiseksi nousee luetelman tuntu. Paljon jää lopun yhteenvedon varaan.
Yhteenveto on kuitenkin vain kymmenen sivua pitkä.
Tarinat ilkeilystä ja sen kohteeksi joutumisesta ovat kiinnostavia. Muikku-Wernerin analyysi ilkeilyssä käytetyistä keinoista on pätevää. Erityisesti ilkeilyn sidoksisuus sitä ympäröivään kontekstiin on tärkeä havainto.
On siksi harmillista, että Ilkeilyn kahdet kasvot on patologisen sitoutunut aineistoesimerkkien lähianalyysiin. Aihe huutaa syvällistä pohdintaa negatiivisen ja positiivisen ilkeilyn rakentumisesta eri tilanteissa ja ilkeilyn valtarakenteita tuottavasta ja murentavasta vaikutuksesta, mutta nämä saavat vain ulkokohtaisen käsittelyn.
Ilkeilyn kahdet kasvot on lopulta kokoelma tarinoita ja huomioita ilkeilystä. Ne eivät ole tarpeeksi systemaattisia muodostaakseen tieteellistä tutkimusta, mutta eivät myöskään tarpeeksi kiinnostavia muodostaakseen toimivan kahvipöytäkirjan.
Tai ehkä Muikku-Wernerin kirja käy kahvipöytäkirjasta niille, joille laadullinen kielitieteellinen ilmaisutapa ei käy lukunautinnon esteeksi. Eli kielitieteilijöille. Vittuilematta.
Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot. Vastapaino 2012,
311 s.
Tapani Möttönen
