Anna Rotkirch sanoo, että akateemisessa maailmassa jyrää hyvä veli -verkosto.

Kuva nuoren naisen tulevaisuudesta ei ole ruusuinen: pätkätöitä, työttömyyttä, miehiä, jotka vievät työpaikan. Liikaa koulutusta, liian pitkään odottamista sen kanssa, koska tehdään lapset. Olen 26-vuotias osa-aikainen toimittaja, päätoiminen opiskelija. Aloitin yliopisto-opinnot ammattikorkeakouluopintojen jälkeen pärjätäkseni tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Anna Rotkirch kirjoitti vuoden vaihteessa Yliopisto yliopistolaisille -blogisivuille tekstin Jäähyväiset yliopistolle, jossa hän selittää, miksi jättää Helsingin yliopiston: pätkätöitä, työttömyyttä, miehiä, jotka vievät työpaikan. Rotkirch oli Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen lehtori, nyt hän on erikoistutkijana Väestöliitossa.

“Ongelma on koko sukupolven, ei vain sukupuolen. Tietenkin on hyviä miehiä, jotka kokevat epäoikeudenmukaisuutta virkojen haussa. Naiset voivat sentään valittaa sukupuolen perusteella, jos heistä tuntuu, että virkaan valitaan henkilö väärin perustein”, Rotkirch sanoo.

Blogiinsa Rotkirch kirjoitti asioista, joihin yliopistomaailmassa on törmännyt, mutta joista ei puhuttu: naisten ongelmista.

Muutama vuosi sitten Anna Rotkirch kirjoitti uudesta palkkausjärjestelmästä, UPJ:stä ja sen vaikutuksesta yliopistoilmapiiriin. Hän vertaa saamaansa voimaantumista kokemuksista nyt syntyneeseen keskusteluun naisten asemasta.

“Pari vuotta sitten olin uupunut ja tyytymätön työhöni ja elämään. Ihmettelin, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta. Jotain muuttui juuri näiden kahden kolmen vuoden aikana, joina UPJ toteutettiin. Monta pientä askelta huonompaan suuntaan, joita itse paikalla ollessa ei huomaa. Blogini auttoi muita huomaamaan, että ongelmat ovatkin yhteisiä.”

Uusi palkkausjärjestelmä, UPJ, on valtion palkkausten seurantajärjestelmä. Palkat määräytyvät tehtävän vaativuuden ja työntekijän pisteytyksen perusteella. Uuden palkkausjärjestelmän tavoitteena on työmarkkinalaitoksen mukaan parantaa valtion laitosten palkkakilpailukykyä työnantajana sekä tukea henkilöstön osaamisen kehittymistä ja entistä vaativampiin tehtäviin hakeutumista sekä kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista, listataan useilla verkkosivuilla.

Anna Rotkirch ja monet muut pitävät UPJ:tä ristiriitaisena, epäoikeudenmukaisena ja tyhjänpäiväisenä. Uudistusta valmisteltiin vuosikaupalla ministeriössä ilman, että liitoilla tai työntekijöillä oli minkäänlaista vaikutusvaltaa siihen.

”Uudistus selvästi huononsi useimpien laitosten ilmapiiriä.”

Rotkirch huomauttaa, että opetuksen ja hallintotöiden palkkaero on sukupuolitettu. UPJ:stä huolimatta naisten suosimat opetustyöt pysyvät heikosti palkattuina, miesten johtotyöt hyväpalkkaisina.

“Paljon opettavilla pitäisi olla hyvä palkka! Kukaan yliopiston hallinnosta ei ole selittänyt, miksi yliopisto-opettajat saavat niin huonoa palkkaa verrattuna kehittämispääliköihin tai muiden valtion laitosten tutkijoihin. Opettajana harvoin jaksaa tehdä hakemuksia tutkijavirkoihin tai julkaista paljon. Opettamisen pitäisi olla motivoivaa.”

Anna Rotkirch huomauttaa, että kaikilla on yliopistolla vaikeaa. Hän ajattelee, että tilanne synnyttää helposti suosikkijärjestelmiä.

“Kyllähän sitä pitää huolta niistä, joiden tilanteen tietää tarkemmin, vaikka juuri heidän työt eivät Nobel-palkinnon arvoisia olisikaan. Resurssipuute suosii suosikkijärjestelmää, yleensä ja erityisesti niin, että miehet suosivat miehiä. Esimerkiksi huoli siitä, miten opiskelijat pärjävät kohdistuu liian usein miehiin.”

”Monet hyvää tahtovat miehet eivät näe naisia. Enkä luule, että naisia alistavat käytännöt olisivat tiedostettuja. Esimerkiksi se klassinen esimerkki, että joku idea kuulostaa niin paljon paremmalta arvovaltaisen nuoren miehen suusta. Nehän on ihan tietynlaiset miehet, joita suositaan. Joku ujo saamelaispoika on tuskin se, jota nostetaan. ”

Rotkirch korostaa opiskelijoiden ohjauksen merkitystä, vaikka julkisuudessa puhutaan usein vain rahasta ja muista muodollisista asioista.

”Nythän on käynnissä eurooppalainen integraatio yliopistomaailmassa ja brittiläisiä yliopistoja pidetään hyvänä esimerkkinä. Mutta siellä yhden professorin ohjauksessa on neljä viisi opiskelijaa, joita hän ohjaa alusta asti. Tällainen on meillä käytännössä mahdotonta. Omissa opinnoissani en kokenut, että meillä olisi ollut mitään opettajaa.”

Valtiotieteellisen uutena opiskelijana nyökyttelen Rotkirchille: minulla ei ole aavistusta, kuka oma opettajatuutorini on, vaikka sellainen pitäisi olla nimitettynä jokaiselle opiskelijalle. Ylioppilaslehden helmikuisessa numerossa oli selvitetty, että Helsingin yliopistossa yhtä opettajaa kohden on 27 opiskelijaa. Yliopistomaailmaan kuuluu itsenäisyys, mutta lähipiirini kokemukset siitä, ettei gradunohjaus ole ollut kovin kummoista saa Rotkirchiltä vahvistusta. Hän näkee ongelman ja ymmärtää sen syyt: opettajilla ja ohjaajilla ei ole sitä pitkäjänteisyyttä ja aikaa, jota hyvä ohjaus vaatii. Sen lisäksi opiskelijat kaipaavat usein muuta kuin varsinaista akateemista tukea.

“Yliopiston tehtäviin ei edes kuulu se, että opettaja kysyy perään tai että hyvinvoinnista puhuttaisiin. Kerran soitin sattumalta eräälle opiskelijalleni ja kysyin, miten hänen gradunsa etenee. Hän ilahtui ja sanoi, että olin ainoa, joka oli koskaan kysynyt miten menee.”

Rotkirch tietää, että opiskelijoilla voi olla suuria henkilökohtaisia ongelmia. Toisaalta ongelmat voivat graduntekovaiheessa olla liian alkeellisia. Näihin molempiin ongelmiin voitaisiin puuttua, jos resursseja annettaisiin opiskelijoiden kokonaisvaltaiseen ohjaukseen.

”Jos ohjaus on sitä, että teet kielikorjauksia gradutekstiin, niin se on turhauttavaa molemmin puolin.”

Rotkirchiä huolestuttaa akateemisen kilpailun kovuus.

“Ihmisillehän voi sattua mitä tahansa, vakava sairaus, riitaantuminen tai tulee ero. Yliopistomaailmassa on niin pienet piirit. Yhtäkkiä voi joutua ulkopuolelle, menettää työyhteisönsä kymmenien vuosien takaa”, Rotkirch sanoo.

“Timo Harakka on joskus sanonut, että miten naisilla on kassissaan aina varasukkahousut, mutta heillä ei ole varaurasuunnitelmaa. Se pitää olla! Toinen jalka pitää olla valmiina lähtöön. Ei kannata uskoa, että jos minä kilttinä tyttönä suoritan kaiken niin kuin pitää, määrätyssä ajassa ja hyvin, niin sitten asiat järjestyvät itsestään.”

Tunnistan itseni kuvauksesta. Suoritan toista tutkintoa, tavoitteena unelmien työ, jonka tarkkaa sijaintipaikkaa ei ole määritelty ja josta ei pääsykoekirjassa puhuttu. Uskomus työonnesta on omaa keksintöäni. Kun tapaan Rotkirchin toisen kerran, hän kertoo viikon aikana kuulleensa ainakin neljän yliopistolla työskentelevän naisen ahdingosta.

“Ajattelen olevani liian kräntty tai liioitteleva mutta olen viime päivinä kohdannut niin monta naista ja niin hirveitä juttuja. Naisia, joista olen ajatellut, että näillä nyt ainakin on kaikki hyvin. Nyt he ovat työttöminä! Ja nämä täysin järkyttävät työttömyyskassan säännöt: ei saa julkaista artikkelia, jos on työtön. Tieteellistä artikkeleista ei koskaan makseta, silti katsotaan, että olet yrittäjä. Se on järjetöntä ja johtaa valehteluun!”

“Tapasin yhden naisprofessorin, jolla on vakivirka ja jonka laitosta ihaillaan ja hän sanoi, että tuntee olevansa aivokuollut kone!”

Toinen tutkija lähestyi Rotkirchiä kysyäkseen, jos tämä tietäisi minkä tahansa työpaikan yliopiston ulkopuolelta.

”Enkä mitenkään yllyttänyt häntä eikä tämä ollut vitsi. Asiat ovat todella huonosti yliopistolla.”

Yliopistoa ja nykyistä työpaikkaansa verratessa Rotkirch sanoo, että yksi tärkeä tekijä on työyhteisön sisäinen palaute.

“Kyllähän palaute ja hyvä työilmapiiri motivoivat enemmän kuin palkka”, Rotkirch sanoo. “Yliopistolla kaikki kilpailevat toisiaan vastaan. Vaikka onkin solidaarisuutta, niin enemmän pelätään, että toisen menestys vie omat rahat.”

Blogissaan Anna Rotkirch kertoo miehensä JP Roosin, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin, epäilleen Rotkirchin olleen ainoa nainen, joka haluaisi tulla raskaaksi voidakseen kirjoittaa. Kommenttipuheenvuorossa tosin eräs tutkija tiesi runsaasti vastaavia tapauksia.

“Ja Hella Wuolijoki kaipasi vankilaan voidakseen kirjoittaa eli vieläkin pahempia tilanteita voi olla!”

Rotkirchillä on kolme lasta. Hänen mukaansa lapset pitää voida hankkia opiskelun yhteydessä.

“Sukupolvessani on paljon tahatonta lapsettomuutta siksi, että kilttinä tyttönä koittaa ensin saada kaikki tehtyä ja uran päälle. Siinä vaiheessa kun kaikki on ulkoisesti kunnossa, saattaa tulla ero tai fyysisiä vaikeuksia lastensaannissa. Tottakai lapsen kanssa voi olla vaikeaa, mutta se voi olla vaikeaa muutenkin. Opiskelu sopii siihen, kun lapset ovat pieniä. Anni Sinnemäki on esimerkki siitä, että lapsen voi hankkia nuorena ja senkin jälkeen elää antoisasti.”

Rotkirch kysyy, miten minä olen kokenut tilanteen. Mietin lähipiirini ystäviä: kenelläkään ei ole lasta, harva on vakisuhteessa, muutamalla on vauvakuume. Ystäväpiirissäni ei hankita lapsia ennen kuin opinnot on valmiina ja virka hankittuna, vaikka työpaikasta ei tietoa olekaan.

”Yksi raskaana oleva opiskelijani koki itsensä kummajaiseksi, kun liikkui yliopistolla. Kun hän meni jumpalle, hän oli miltei sadasta nuoresta naisesta ainoa odottava äiti.”

Lastensaannin lykkäämisen Rotkirch näkee juuri pääkaupunkiseudun koulutettujen naisten asenteena. Rotkirch lisää, että Akatemia antaa nykyään keskeyttää apurahan vanhempainloman perusteella.

Rotkirch muistuttaa, että on hyvä tutustua feministisiklassikoihin. Siten huomaa, jos joku on ajatellut samalla tavalla ja löytää roolimalleja omalle uralle. Rotkirch oli mukana tekemässä Helsingin yliopiston naistutkimusyksikkö Kristiina-instituutin Klassikkogalleriaa. Ajatus 1600–1800-luvun klassikoiden esittelystä lähti tarpeesta: teoksia ei ollut suomeksi eikä klassikkoajattelijoita, kuten Emma Goldmania ja Aleksandra Kollontaita tunnettu.

“Pitää jaksaa valittaa ja vaatia”, Rotkirch tiivistää naisen taistelun.

”Eivätkä naiset tarvitse mitään valheellisia teorioita naisten asemasta yhteiskunnassa vaan konkreettista tietoa. Keskusteluja ja naisverkostoja, niistä saa voimaa.”

“Täydellisyyden tavoittelu on monille naisille todellinen paine, on pakko onnistua. Todellisten ihmisten näkeminen julkisuudessa, naisia, jotka myös epäonnistuvat ja uskaltavat tunnustaa sen.”

Rotkirch sanoo yhdeksi lempikirjailijakseen Ursula K. LeGuinin, joka oli yliopiston promootiopuheessa painottanut yksinkertaisia asioita: hiljaisten hetkien merkitystä, ystäviä ja esimerkiksi sitä, että opiskelijat saisivat lapsia, jos niitä haluavat. Rotkirch pitää listaa vapauttavana. Aina ei tarvitse rynnistää kohti seuraavaa menestyksen huippua.

“Suomessa ajatellaan, että ei saa valittaa. Esimerkiksi Venäjällä naiset valittavat ihan hirveästi. Se on hauskaa, siihen voi heittäytyä. He ratsastavat heikkoudella ihan eri tavalla. Suomessa on vallalla liian vahvan naisen ihanne.”

Venäjällä Rotkirch teki vertailevaa tutkimusta naisista ja perheistä.

“Venäjä on hyvä maa, kun haluaa testata länsimaissa kehitettyjen teorioiden paikkaansapitävyyttä. Manuel Castells väitti kirjassaan Verkostoyhteiskunta, että kun naiset saavat koulutusta ja menevät töihin, syntyy välttämättä feministinen liike. Näin ei käynyt Venäjällä. Alkuunhan se oli kiellettyä, mutta myöhemminkään se ei mennyt siellä niin. Länsimaissa se menee justiinsa niin.”

Käytännön elämään tasa-arvoa saa Rotkirchin mukaan jankuttamalla.

“Tasa-arvoa voi verrata siihen, miten aina on pölyä. Pölyjen pyyhintää ei voi lopettaa, sitä tulee aina lisää. Koskaan ei valitettavasti tule sellaista tilannetta, että kaikki olisi lopullisesti selvää tasa-arvossa.”

“Minulla oli joskus laitoskokouksissa tapana sanoa joka kokouksessa, että entäs naiset. Riippumatta siitä, mistä puhuttiin.”

Vanha neuvo, jota Rotkirch suosii, on laskea seminaaripuhujista tai työyhteisöistä, että montako naista ja montako miestä on listalla. Asian tiedostaminen johtaa siihen, että sukupuolien välinen suhde saadaan tasapainotettua.

Tätä minäkin olen harrastanut: viime syksynä käytännöllisen filosofian opinnot aloitti kahdeksan naista ja kahdeksan miestä. Tämänvuotisten Journalismin päivien mainoksessa mainitusta kahdeksasta päävieraasta yksi on nainen. Voima-lehden vakitoimistotyöntekijöissä on kuusi miestä ja kolme naista.

“Tietenkin on niin, että kaikki naiset eivät ole feministejä eivätkä kaikki miehet ei-feministejä. Jakaumien laskeminen on sellaista tylsää, välttämätöntä tasa-arvotyötä. Feminismi ja naistutkimus on ihan eri asia.”

Rotkirch on omassa tutkimustyössään siirtynyt sosioevolutiiviseen suuntaan. Hän uskoo, että sosiologiassa on tapahtumassa muutos.

”Väitän että sosiologian paradigma on muuttumassa. Teoreettisesti orientoitunut sosiologia on hyvin kauan käpertynyt itseensä ja ollut välittämättä siitä mitä luonnontieteissä tapahtuu. Siellä tapahtuu paljon, joka vuosikymmenellä on tullut muutama todella iso oivallus, joka on mullistanut kentän.”

Perhetutkija sanoo etsivänsä todellisuudesta vastakohtaa teorioille.

“Aiemmin tutkijana olin konstruktionistinen eli ajattelin, että ihminen on tyhjä taulu. Mallin nurjista seurauksista on vanhempien vastuun ylikorostuminen. Vanhempana on ollut helpottavaa huomata, ettei lapsi olekaan vain vanhempien ja lähiympäristön ohjattavissa. Jos lapsi laiskottelee, ei vanhemmat ole epäonnistuneet tai onnistuneet, jos toinen lapsi lukee kirjoja.”

Vahvin vaikuttaja on persoonallisuus ja ympäristö.

”Se on evoluutiopsykologisten tutkimusten vapauttava puoli. Psykoanalyyttinen näkemys olisi, että lapsen mieli muokkautuu kahden ensimmäisen vuoden aikana. Tosi kiva, sen jälkeen ei ole sitten enää mitään tehtävissä.”

Omia tunteita voi kuitenkin käyttää mittarina sosiologian teorioita tarkastellessa.

“Jos teoria ei pysty selittämään jotain mitä tunnet todelliseksi, niin kyllä vika on teoriassa eikä sinussa. Tästä hyvä esimerkki on naisten orgasmien tutkimus. Moni miestutkija oli sitä mieltä, että naisten orgasmi ei ole olemassa, se on jäänne eikä siitä saa mitään otetta. Monet naiset olivat taas sitä mieltä, että se on ihan hyvä tutkimuskohde, ihan mielenkiintoinen ja todellakin olemassaoleva”, Rotkirch nauraa.

”Syntyvyyttä aiheena oli aina vähätelty väestötieteen ulkopuolella, vaikka sitä ei pystytä tieteellisesti selittämään. Äitiyslomalla aloin lukea netistä tekstejä syntyvyydestä ja jäin koukkuun. Uusi poikkitieteellinen tapa ja evoluutioteoria antavat mahdollisuuden tutkia tunteita, mikrotasonkin tunteita ja miten ne heijastuvat makroväestöllisellä tasolla. Yksi Väestöliiton tutkimuksen painopisteistä on myöhäisen syntyvyyden tutkimus, eli vanhemmat synnyttäjät ja lapsettomat sekä hedelmöityshoitokokemukset. Tällä hetkellä analysoin vauvakuumepuheita.”

Rotkirch kirjoitti vuonna 2005 Miten sosiologinen tieto kohtaa evoluutioteorian? -artikkelissa, että biologinen kello on sosiaalinen, niin paljon ympäristö siihen vaikuttaa. Nyt hän sanoo, että asiasta ei voi puhua näin yksinkertaisesti.

“Ihmislajin tärkeimmät syntyvyyteen liittyvät valmiudet liittyvät siihen, että syntyvyyttä säädellään ja rajoitetaan. Syntyvyyttä on säädelty esimerkiksi lapsia hylkäämällä. Toisaalta useilla ihmisillä on syvä kaipuu saada lapsia, joka ei ole ainoastaan sosiaalinen piirre. Vauvakuume on tutkimuskohde, jossa haastavasti yhdistyy kaikki monimutkaiset asiat: vahvat taipumukset, heikot taipumukset, ympäristö, vaikutteet, oma elämäntilanne. On väärin sanoa, että se on biologinen kello tai sosiaalinen kello yksin, se ei kuvaa kokonaisuutta. Analyysini on vielä kuitenkin kesken.”

”Olen aina ollut vasemmistolainen, mutta minua ihmetyttää ne älyllisesti laiskat ratkaisut, joita vasemmisto tekee. Useat vasemmistolaiset ajattelevat, että psykoanalyysi on ihan okei, mutta jos sanoo sanan evoluutioteoria, he hyppäävät seinille ja sanovat, että se on biologismia, reduktionismia, ideologisesti latautunutta. Mikään ei saa heitä kääntämään päätään. Inhoan älyllistä laiskuutta. Se saa minut epäilemään koko vasemmiston linjaa ja sanon tämän vasemmistolaisena.”

Vasemmistolaisuuden kritiikki saa Rotkirchin avautumaan suhteestaan Voimaan.

”Voima julkaisi Tuomas Alatalon kolumneja. Kolumnien yhteydessä olisi pitänyt selittää, että miten ihminen, joka ei osaa lukea voi kirjoittaa. Tai Peik Johanssonin artikkeli, että aids olisi länsimaisen kulttuurin keksintö. Tämä on väärin kaiken olemassaolevan tiedon perusteella. En tietenkään luota muihinkaan tiedotusvälineisiin. Mutta uskottavuus menee niin helposti. Olen väärälle tiedolle allerginen.”

Rotkirch on suunnitellut vasemmistomanifestia.

”Minua surettaa, että suuri osa lahjakkaista nuorista, ja varmaan useat Voima-lehden lukijoista, ovat vallankumouksellisia. Onko niin, ettei historiasta opita mitään? Kaikkien vasemmistolaisten pitäisi ymmärtää, että koko yhteiskuntarakenteen kaataminen ei ole hieno asia. Miljoonia ihmisiä kuoli Kiinassa ja Neuvostoliitossa 1930–50-luvuilla. Se on hirvittävää. Olin Venäjällä 1991, kun systeemi kaatui. Muistan ajatelleeni, että eikö tämä ole sitä mitä olemme aina halunneet. Se oli kaameata, ihmiset jäivät turvattomiksi.”

Toinen vallankumousmanifestin muutoskohde olisi se, että enää ei pitäisi ihannoida vallankumouksellisia, vihaisia miehiä naamioiden takana.

”Siitä minulla nousee karvat pystyyn. Niin kuin varotaan jotain natsismin merkkejä, samalla lailla ei pitäisi flirttailla sellaisten ajatusten kanssa, että kaadetaan koko talousjärjestelmä ja seurataan kauniita naamioituja nuoria sotilaita”, Rotkirch sanoo ja lisää: ”Tämä on tällainen tädin vasemmistomanifesti.”

Eduskuntavaalien teemoista puhuttaessa Rotkirch huomauttaa, että yksittäisten ihmisten tekojen painottaminen on mennyt liian pitkälle puhuttaessa ilmastonmuutoksesta.

“En ymmärrä, miksi poliitikoilta kysytään, että mitä he ovat henkilökohtaisesti tehneet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Saan lukea, että Jyrki Katainen lajittelee roskiaan sen sijaan, että häneltä kysyttäisiin, koska julkinen liikenne tulee pääkaupunkiseudulla ilmaiseksi.”

”Joku ilmastotutkija sanoi, että on vähän hassua, että ihmiset juoksevat sammuttelemassa valoja, kun tilanne Kiinassa on mikä on. Hyvä, että asioita ajatellaan, mutta ei se pelasta maailmaa. Jos Suomi todella radikaalisti muuttaisi auto- ja lentoliikennepolitiikkaansa, niin voisimme tehdä valtavan muutoksen.”

Parempi ilmastopolitiikka Rotkirchin mukaan rakentuu kaupunkisuunnittelun muutoksille. Hän kertoo esimerkin Ruotsista Tukholman Hammarby-Sjöstadtin esikaupungista. Siellä on vähän parkkipaikkoja, jotka ovat kallita. Esikaupungista on toimivat yhteydet kaupungille, muun muassa ilmainen lautta.

“En ole kuullut, että Suomessa olisi tehty mitään vastaavaa. Toinen on halvat lennot. Kyllä minäkin niillä lennän, mutta mielelläni tukisin sellaista lakialoitetta, että ne kiellettäisiin kokonaan. Mutta mieluummin äänestän poliitikkoa, joka tekee asiasta lain kuin että minä uhrautuisin ja en itse lentäisi.”

“Koen demareiden vaalikampanjan todella vastenmielisenä ja valheellisena. Heillä ei ole muuta viestiä kuin perinteiset sosialistiset arvot, mutta heidän politiikkansa on itse asiassa kaikkea muuta. Mikseivät he voi olla vaikka kuten Tony Blair, että myöntäisivät, mitä tekevät. Se on ihan outoa. Miten he kehtaavat?”

”Vasemmistoliitosta ajattelen, että siinä vaiheessa kun Siimes lähti, heillä olisi ollut mahdollisuus profiloitua selvästi EU-kriittisenä puolueena, mitä ei sitten tapahtunut. Vihreillä taas on omat ongelmansa ainakin Helsingissä Sipoo-kuvioissa, ja se mieletön hallitusinto. En luota yhteenkään puolueeseen. Yksittäisiä hyviä ihmisiä onneksi löytyy.”

http://blogit.helsinki.fi/yliopistodotcom/jaahyvaiset.htm

Hannele Huhtala