Vesielokuva kuvaa konkistadorien perintöä, mutta myös länsimaisen elokuvaväen asenteita.

Sade kuuluu meille on paljastava draama Kolumbuksen saapumisesta Amerikkaan, Maailmanpankin ja ylikansallisten yritysten julmasta bisneksenteosta juomavedellä sekä globaalin pohjoisen viihdeteollisuuden tekopyhästä konkistadorien perinnön jatkamisesta.

Tuotantoyhtiön tiedotteessa ohjaaja Icíar Bollaín kertookin elokuvassa olevan kolme tasoa. Ensimmäinen taso kertoo elokuvaporukasta, joka haluaa tehdä leffan Kolumbuksen saapumisesta Amerikkaan.

Kuvauksia ei tehdä Karibialla vaan läntisen pallonpuoliskon köyhimpiin kuuluvassa valtiossa Boliviassa huhtikuussa 2000. Tuotantokustannukset köyhässä sisämaassa ovat naurettavan alhaiset. Kuten tuottaja Costa (Luis Tosar) sanoo puhelimessa amerikkalaiselle rahoittajalleen: ”This is fucking great, man. He tekevät parilla dollarilla mitä vain!”

Edelliseen limittyy toinen taso. Huhtikuussa 2000 amerikkalaisen ylikansallisen jätin Bechtelin tytäryhtiö Agua del Tunari, joka on saanut kaupungin vesihuollon haltuunsa, sulkee slummien asukkaiden kaivoja Maailmanpankin yksityistämispolitiikan sekä Bechtelin ja korruptoituneen Bolivian silloisen hallituksen kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.

Väki pakotetaan yksityistettyyn johtoveteen, jonka hinnat hyppäävät pilviin, eikä edes sadevettä saa enää kerätä omilta katoilta.

Vesivastarinnan keskeiseksi henkilöksi nousee paikallinen avustaja Daniel. Hänellä on elokuvaproduktiossa kolmas päärooli intiaanipäällikkö Hatueyna, jonka Kolumbuksen miehistö tappaa joukkomurhassa.

Elokuvan ensi-ilta Suomessa oli Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Tapasin ohjaajan ja käsikirjoittajan helsinkiläisessä ravintolassa. Ennen kuin ryhdyimme syömään toimittajallekin ilmaista illallista, käsikirjoittaja Paula Laverty halusi korostaa kolmatta tasoa, jonka Bollaín mainitsi tuotantoyhtiön monisteessa.

Kolmas taso kuvaa Kolumbus-elokuvan tuottajan Costan henkilökohtaista kehitystä vain rahasta ja elokuvastaan kiinnostuneesta miehestä toisesta, hädässä olevasta ihmisestä välittäväksi yksilöksi.

Sekä ohjaaja Bollaín että käsikirjoittaja Laverty vakuuttavat minulle, että Danielia näyttellyt Juan Carlos Aduviri, paikallinen amatööriavustaja, oli tuon kehityskaaren esiinsaamisessa olennaisen tärkeä.

Siksi onkin kiinnostavaa, että Bollaínin ja Lavertyn oma tuotantoyhtiö ei pressiesitteessään mainitse taustatietoja Aduviristä. Nostettuani tämän esille kumpikin haastateltava oli yllättynyt. He sanoivat laajemman elokuvaesitteen olevan olemassa ja että yrittäisivät saada sen toimitettua pian.

En hetkeäkään epäile Bollaínin ja Lavertyn aitoa pahoittelua. Silti yksityiskohta paljastaa paljon.

Jopa kriittisen tarkastelun kestävien elokuvien, sellaisten kuin Sade kuulu meille, tuotantokoneistoissa on mustia aukkoja.

Ohjaaja, käsikirjoittaja, ammattimaiset päänäyttelijät ja musiikintekijät ovat saaneet runsaasti kansainvälisiä tunnustuksia. Länsimaisen pääsilitysmaailman ulkopuolinen elämä, kuten elokuvan avainhahmoa näytelleen Juan Carlos Aduvirin elämä, ei ole kiinnostavaa.

Konkistadorien alentuva suhtautuminen alkuperäisasukkaisiin istuu länsimaalaisessa syvässä.

Laverty huomauttaakin, että elokuvassa on itse asiassa vielä neljäs taso: länsimaisen elokuvaväen asenteet.

Icíar Bollaín kertoo 20–30 ei-ammattilaisen avustajan ohjaamisen olleen haastavaa, mutta, huolimatta tästä, hän toteaa:

”Kun näyttelijämiehitys on onnistunut, esityksessä on suurta totuutta.”

Näin elokuvan kahdesti. Toisenkin katsomisen jälkeen jokin jäi kaihertamaan mieltä. Vasta paljon myöhemmin tiedostin, mikä.

Ei-ammattilaiset elävät elokuvanteossa todellista elämäänsä.

Bolivia on edelleen läntisen pallonpuoliskon köyhimpiä maita, avustajat tarvitsevat palkkionsa selviytyäkseen päivittäisestä elämästä. Elämästä, johon ei sisälly ensi-illan ilmaisia kutsuvierasillallisia.

Sade kuuluu meille (También La Lluvia, Ranska, Meksiko, Espanja, 2011). Elokuvaeattereissa nyt.

_______________

Mikä vesisota?

Cochabamban ”Vesisodassa” poliisi ja armeija avasivat tulen kaupunkinsa vallanneita asukkaita vastaan, väkeä kuoli ja haavoittui. Lopulta vesimarkkinoita hallinnut monikansallinen Bechtel-yritysjätti joutui vetäytymään maasta yhtenäisen vastarinnan ajamana.

Yhtiö vei asian Maailmanpankin kiistojenratkaisuelimeen ICSID:hen vaatien salaisen sopimuksen perusteella maalta 25 miljoonan dollarin korvauksia saamatta jääneistä voitoista. Kansainvälinen painostus johti ISCID:n päätökseen 19.1.2006 olla ottamatta juttua käsittelyyn.

Agua del Tunarin pääomistajat Bechtel ja Abengoa tyytyivät symboliseen kahden boliviaanon (0,30 US$) korvaukseen Bolivialta.

_______________

Olli-Pekka Haavisto