Ohjaaja PV Lehtisen mielestä elokuva on kamppailulaji.
Airo, Bernard Diving, Hyppääjä, Sirkka, Krooli. Dokumenttielokuva Kroolin lopputekstit juoksevat valkokankaalla, valot syttyvät. Saksalaisyleisö taputtaa innokkaasti, kun ohjaaja PV Lehtinen astelee valkokankaan eteen. Etelä-Saksan Ludwigsburg, syyskuu. -Lyhytelokuvabiennaalin kolmekymppisen helsinkiläisohjaajan elokuville omistettu retro-spektiivinäytös on ohi. Viisi vedellistä elokuvaa on selvästi tehnyt vaikutuksen yleisöön. Se kuuntelee hiiskumatta, kun Lehtinen vastaa kysymyksiin formulakuskimaisella englannillaan.
Lehtisen elokuvissa hypätään, kroolataan ja soudetaan – vesi on aina mukana joko pää- tai sivuroolissa.
Melankolinen Hyppääjä (2000) kertoo ikääntyvästä pellehyppääjästä Helge Waseniuksesta. Alkuvuodesta Suomen elokuvateattereissa pyöri Krooli, elokuva uimari Sirja Luomaniemestä.
Läheinen suhde veteen juontaa juurensa Lehtisen lapsuudesta. Lehtisen isä, entinen kilpauimari, vei koko perheen talvisin säännöllisesti uimahalliin ja kesät perhe vietti kesämökillä, PV Lehtinen sukellellen.
”Vesi oli toinen maailma, sinne matkustaminen ei vaatinut kuin kevyen loikan, ja silmänräpäyksessä olin perillä kalojen pimeässä valtakunnassa. Vedessä olin astronautti; opin hengittämään snorkkelin kautta hiljaisuudessa ja aloin tarkkailla uimamaskin läpi kaikkea veden pinnan alta. Uskaltauduin lopulta sukeltamaan aina järven pohjaan asti. Pohjasta tuli käännettyä vähitellen kaikki kivet, ja pintaan nousi kaikki mielenkiintoinen vanhoista kolikoista lautasten palasiin. Kaikki veden alla oli erilaista, mutta samalla turvallista.”
Elokuvissaan Lehtinen tutkii ihmisen ja veden arvoituksellista ja yleismaailmallista suhdetta. Hänen mielestään ei voi olla sattumaa, että sekä ihmisen koostumuksesta että maapallon pinta-alasta noin kolme neljäsosaa on vettä.
”Vesi on minua ja minä olen pieni tekijä ’ikuisessa’ vedellisessä kiertojärjestelmässä. Kun olin kymmenen grammaa painava sikiö, oli painostani yhdeksän ja puoli grammaa vettä ja elin vedessä äitini kohdussa. Olin kuin järvi suuren meren keskellä. Tuntuu, että olemme länsimaissa unohtaneet veden merkityksen elämän ylläpitäjänä. Siitä on tullut itsestäänselvyys, joka valuu kraanasta”, Lehtinen sanoo.
Viime vuosina otsikoihin nousseet tulvat, rankkasateet ja hyökyaallot ovat herättäneet ihmiset ympäri maailmaa muistamaan veden tuhoavan voiman. Tällainen pelokas kunnioitus ei Lehtisen mielestä kuitenkaan riitä, vaan ihmisten täytyy oivaltaa veden yhteys kaikkeen olemassa olevaan. Ohjaajaa kiehtovat myös veden sisällään pitämät salaisuudet, joista tieteellinen tutkimus on paljastanut vasta murto-osan.
”Olemme aloittamassa löytöretkeä mikrokosmoksiin, joiden lähteissä soljuu arvokasta tietoa menneistä maailmoista, ajoista ja paikoista, joita emme vielä kykene ymmärtämään ja tulkitsemaan.”
Median vesikuvauksista on Lehtisen mieleen jäänyt erityisesti Apollo 8:n astronauttien kuvaama filmi, jonka hän näki pikkupoikana televisiosta. Avaruudesta maa näytti suurelta siniseltä pallolta, joka oli lähes kokonaan veden peitossa.
”Kuin sininen safiiri mustalla sametilla”, Lehtinen muistelee astronauttien kuvailleen näkemäänsä kauneutta. Vesitaiteilijoista Lehtinen kokee hengenheimolaisekseen yhdysvaltalaisen David Hockneyn, joka on 1960-luvulta lähtien pohtinut piirustuksissaan, valokuvissaan ja maalauksissaan veden kuvaamisen ongelmaa.
”Miten esittää vettä, kun se voi olla mitä vaan, minkä väristä tahansa? Se on liikkuva organismi, sillä ei ole määrättyä kuvallista määritettä”, Lehtinen sanoo.
Elokuvan idea tiivistyy Lehtisen päässä yhteen kuvaan. Sen ympärille hän alkaa kutoa verkkoa. Niin syntyi myös Krooli.
”Näin elokuvan päähenkilön uimari Sirja Luomaniemen Helsingin uimastadionilla, hän tuli myöhässä harjoituksiin ja hyppäsi altaaseen. Meni hetki, enkä enää erottanut häntä, koska kaikki uimarit kroolasivat samaan tahtiin, kuin yksi mekaaninen, liikkuva kone. Huikea kuva jäi elämään mieleeni.”
Lopputulos on unenomaisen kaunis tutkielma nuoren kilpauimarin suhteesta veteen.
Vesielokuvien saaminen valkokankaalle on pitkä hanke. Lehtinen kuvasi Hyppääjää kolmen vuoden ajan aina, kun sai jostakin rahaa. Kroolin tekeminen oli kallista ja hidasta, sillä vedenalaisiin kuvauksiin tarvittava kalusto piti etsiä ulkomailta.
Lehtinen käsikirjoittaa, ohjaa ja leikkaa elokuvansa itse. Hänen mielestään elokuvan tekeminen on kamppailulaji, ja siinä pärjää rakastamalla tarinaansa ja henkilöitään ja hyväksymällä epäonnistumisen mahdollisuuden.
”Briljantin ja huonon raja on loppujen lopuksi tosi ohut. Pahinta on, kun suunnittelee jotakin, johon kaikki haluavat tekovaiheessa vaikuttaa, ja kadottaa oman vision siitä, mitä on halunnut kertoa.”
Lehtisellä on työn alla vesitrilogian kolmas osa, se on tarkoitus kuvata kokonaan pinnan alla, mutta tulevaisuudessa saattaa syntyä myös elokuva ilman vettä.
”Aihe, josta innostun, määrää, onko vedellä siinä mitään roolia.”
Outi Turunen
