Kaikki musiikin muodot ovat yhtä arvokkaita.

Esa-Pekka Salonen ja eräät muut klassisen musiikin ammattilaiset ovat viime aikoina moittineet kulttuuriministeri Arhinmäkeä taidemusiikin vastaisuudesta. On kauhisteltu ministerin poissaoloa Savonlinnan oopperajuhlilta ja muutenkin päätelty, ettei ministeri tajua kulttuurin sisäistä nokkimisjärjestystä.

Se on hauskaa. Ettei ministeri tajua. Tai halua tajuta. Tai hyväksy. Ja hauskaa myös, että esa-pekat jaksavat tästä myrskystä väliajan kuoharilasissa näin kovasti kiihtyä. Hienoa! Sillä eikö tämä kiihtymys ennen muuta kerro esa-pekkojen rakkaudesta taiteeseen?

Rakkaus on hienoa, omahyväisyys ei niinkään.
Kun taidemusiikin ammattilaiset yrittävät oikeuttaa lajinsa asemaa kukkona kulttuurin kompostiläjällä, he väittävät taidemusiikin muodon monimutkaisuuden kerta kaikkiaan objektiivisesti todistavan, että taidemusiikki on – vähintäänkin keskimäärin – syvällisempää, rikkaampaa ja kestävämpää kuin muodoltaan eli nuottikuvaltaan yksinkertaisempi musiikki.

Todistelu ei toimi, sillä muodon monimutkaisuus EI taiteessa välttämättä lainkaan korreloi sisällön rikkauden kanssa. Jos korreloisi, niin Feyrnehoughin musiikki olisi automaattisesti syvällisempää kuin Brucknerin ja PJ Harveyn, ja minun maalaukseni triljoona kertaa syvällisempiä kuin Mark Rothkon.

Taide on sikäli epäluotettavaa, ettei sen genre vielä kerro mitään teoksen merkittävyydestä. Mestariteoksia voi putkahtaa mistä lajista tahansa.

Lisäksi usein tarvitaan mestarillisen oivaltava ja antautuva tapa katsoa, kuulla tai lukea se mestariteos. Tuota jälkimmäistä mestaruutta esa-pekoilla ei näköjään ole, ainakaan oman genrensä ulkopuolella.

En suinkaan ole klassista musiikkia vastaan. Jos kehtaisin, kertoisin ääneen, että rakastan joitain Bachin, Messiaenin ja Xenakiksen sävellyksiä enemmän kuin vaimoani. Esa-Pekastakin tykkään hänen taannoisten Stravinski-levytystensä ansiosta. Kannatan kiihkeästi valtion rahoitusta sekä klassiselle musiikille että monille muille taloudellisesti kannattamattomille kulttuurin muodoille.

Voi myös olla, että jos Paavon musiikkimieltymykset paljastuisivat minulle, menisin myötähäpeästä kalpeaksi. Mutta pääasia on, ettei hänellä ole sellaista harhaa, että Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus olisi automaattisesti arvokkaampaa kuin Sielun veljien, Radiopuhelimien ja Ville Ahosen rock.

Teemu Mäki