Lukuaika: 2 minuuttia

Vapaan elokuvan Uruguay

Uruguaylainen elokuva ei taida ihan vielä olla käsite.

ELOKUVA

Uruguaylainen elokuva ei taida ihan vielä olla käsite.

Ensin se kuulostaa eksoottiselta. Sitten tulee mieleen että täytyy olla hankalaa työskennellä ohjaajana maassa, jossa Juan María Bordaberryn 12 vuoden sotilasdiktatuuri jylläsi aina 1980-luvun puoliväliin asti.

Elokuvatuotantoa kyllä piisasi diktatuurinkin aikana, sillä propagandaministeriö DINARP rahoitti sitä runsaskätisesti. Kansa vihasi elokuvia, mutta sillä ei ollut väliä kun puuhattiin uutta uljasta uruguaylaista todellisuutta.

Rakentaminen tälle pohjalle on varmasti haastavaa – ja vielä naisohjaajalle!

Maaliskuussa Tampereen lyhytelokuvajuhlille saapuvat ohjaajat Leticia Jorge ja Ana Guevara väistävät tottuneesti stereotyypit. Tätä on selvästi tehty ennenkin.

“Ei ole vaikeaa olla naispuolinen ohjaaja Uruguayssa, vaikeaa on olla ohjaaja ylipäänsä.”

“No, varmasti on olemassa tilanteita, joissa naisen on hankalampi toteuttaa juttujaan”, Jorge myöntyy.

Kuten missä tahansa. 

 
Leticia Jorge tiivistää uruguaylaisen elokuvan tilan yhteen lauseeseen: “Ilmapiiri on optimistinen, tilanne ei niinkään.”

“Uruguaylainen vapaa elokuva syntyi 15 vuotta sitten. Suurin osa ongelmista johtuu yrityksistä tehdä tuotannosta teollista.”

Kulttuuri tuntuu kuitenkin olevan vahvoilla, sillä Uruguay on Latinalaisen Amerikan kärjessä mitä tulee ilmaisunvapauteen ja maassa julkaistaan eniten kirjoja suhteessa väkimäärään.

Naiseus ei siis vaikuta ohjaajan työhön, mutta elokuvien teemoihin kylläkin. Tätä ja muita kysymyksiä Jorge ja Guevara ovat pohtineet yhdessä, mutta sähköpostitse vastaukset saapuvat Jorgen nimissä.

“Ihan samalla tavalla kuin mieheys vaikuttaa miesohjaajien elokuviin. Eikä se tarkoita että elokuvamme olisi suunnattu naisille tai että niistä löytyisi jotain ‘naisellista herkkyyttä’. Mutta joo, suurin osa ihmisen työstä saa vaikutteita siitä mitä hän on”, Jorge pyörittelee.

“Kerromme perheistä, nuoruudesta, ihmissuhteista. Yritämme välttää sentimentalismia ja kohdella henkilöhahmojamme nätisti.”

 
Tampereella nähtävä lyhytelokuva Corredores de verano (Kesän juoksijat) on muodoltaan perinteinen satu neljästä ystävästä viettämässä kesää.

“Festareilla nähdään myös El cuarto de fondo (Peräkammari). Aiheena on mielentila, levottomuus, jonka aiheuttaa isovanhempien talo, tunkkaiset huonekalut ja synkät huoneet sekä vanhemmat, jotka eivät saavu. Kaiken yllä välkkyvät jouluvalot”, Jorge kuvaa.

Kuvailu luonnistuu ohjaajilta sujuvasti, sillä heidän tärkein metodinsa on keskustelu.

“Homma toimii, koska puhumme ihan kaikesta. Olemme vähän pakkomielteisiä asioiden suhteen. Saapuessamme kuvauksiin kaikki on jo selvää päässämme. Metodi luo kuvauksiin selkeyttä, mikä on olennaista kun asiat uhkaavat mennä solmuun.”

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Ystävykset ryhtyivät ohjaamaan, koska halusivat tehdä juttuja yhdessä.

“Meillä on samanlainen maku ja tulemme samantyylisistä perheistä jotka asuvat samanlaisissa lähiöissä. Jaettu kokemus on olennainen, jotta voimme tehdä mitä teemme ja käsitellä näitä aiheita.”

Haasteet kiinnostavat, sillä nyt työn alla on ensimmäinen yhteinen pitkä elokuva Tanta agua (Niin paljon vettä).

Tampereen lyhytelokuvajuhlat 10.–14.3., www.tamperefilmfestival.fi

_______________

Iberoamerikkaa Tampereella

Tampereen elokuvajuhlien teemana tänä vuonna on Iberoamerikka. Uruguaylaista elokuvaa mukaan mahtuu kaksi näytöstä.

Yksi aihe on kauhu. Terror-näytös kokoaa seitsemän lyhytelokuvaa Argentiinasta, Kolumbiasta, Ecuadorista, Argentiinasta, Brasiliasta, Venezuelasta ja Espanjasta.

Mukana on myös chileläinen Niles Atallah, joka on ohjannut jo pientä kulttimainetta nauttivan animaation Lucía. Hän kuvasi painostavat minuutit otos otokselta digikamerallaan ja käytti materiaalina muun muassa hiiltä, likaa, kukkia ja löytötavaraa.

Lucía: http://www.vimeo.com/5202050

_______________

Anna-Sofia Joro