Kirjailija Harri Nykänen pohtii esseessään, mistä tunnistaa rohkean kirjallisen teon.

Kevään kohukirjan, Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston, suomennoksen julkaisun ja uudelleenjulkaisun väliin mahtuu melkein neljäkymmentä vuotta. Tuossa ajassa Solženitsyn ehti kuolla, Neuvostoliitto romahtaa ja poikkeuksellisen rohkea teos muuttua valtavirraksi.

Kaikki kunnia Solženitsynille, mutta hän olisi varmasti ensimmäisenä myötämässä asian todeksi. Jos hän eläisi, hän kirjoittaisi jo aivan muista asioista. Sellaisista, joista muut vaikenevat.

Vankileirien saariston suomennos julkaistiin 1970-luvun alkupuolella Ruotsissa, koska perinteiset suomalaiset kustantamot eivät uskaltaneet julkaista sitä: se kun olisi paljastanut ikäviä totuuksia meille ystävällismielisestä naapurimaasta.

Tapaus kertoo, kuinka lyhyt aika kollektiivisesta pelkuruudesta tässäkin maassa on.

Suomettuneessa Suomessa kirjan julkaisu olisi ollut moraalista rohkeutta osoittava teko. Nyt, kun Neuvostoliittoa ei enää ole, se on jo valtavirtaa.

Kannatettava teko yhä, mutta valtavirtaa yhtä kaikki.

Parasta uudelleenjulkaisussa on, että se muistuttaa Suomen poliittisen johdon ja myös kustantajien hävettävästä kyyristelystä 40 vuotta sitten.

Vielä toinen kirjallinen esimerkki.

Jos Sofi Oksasen romaani Puhdistus olisi julkaistu kolmisenkymmentä vuotta sitten, se olisi ollut paitsi merkittävä kirjallinen teko, myös osoitus suuresta rohkeudesta. Nyt sekin on auttamatta valtavirtaa.

Kun Suomi oli vielä suomettunut, ei yksikään suomalainen kirjailija kirjoittanut suurta romaania Neuvostoliiton vainotuista. Jos olisikin, kirjailijan ympärillä olisi vallinnut humiseva hiljaisuus ja hänen saapumisensa kulttuuririentoihin olisi aiheuttanut joukkopaon.

Kun Neuvostoliittoa ei enää ole, voimme taas kerran turvallisesti kauhistella virolaisten piinavuosia ja jakaa palkintoja niistä kertoville rohkeille kirjailijoille.

Tuntuu siltä, että tänään Virossa on entisiä toisinajattelijoita ja rohkeita kapinallisia niin, että päät yhteen kolisevat. Missä nämä toisinajattelijat piileksivät Neuvostovallan aikana?

Ja miksi sitten 70 prosenttia virolaisväestöstä kuului kommunistiseen puolueeseen, vaikka siihen ei ollut mitään liittymispakkoa. Oliko sekin hiljaista kapinaa? Kun Unkarissa oli kansanousu ja Prahassa kevät, Virossa laulettiin somissa kansallispuvuissa.

Todelliset virolaiset toisinajattelijat istuivat Neuvostoliiton vankiloissa ja työleireissä. Heidät voidaan laskea kahden käden sormilla.

Jos joku julkaisi romaanin tästä aiheesta, tai vaikkapa Viron juutalaisten kovasta kohtalosta, pitäisin häntä todella rohkeana.

Virohan määriteltiin ensimmäisenä maana maailmassa juutalaisvapaaksi valtioksi. Osasyy oli se, että kuten natsien jälkeensä jättämät raportit osoittavat, virolaiset auttoivat innokkaasti juutalaisongelman hoitamisessa.

Aiheet vain ovat niin kiusallisia, etten uskoisi kirjan kuluvan virolaisten käsissä.

Jos kasvot näyttävät peilissä vinoilta, ensiksi rikotaan peili.

Sama asia natsien kanssa.

Kirjat natsien rikoksista silloin, kun natsit olivat vielä voimissaan, olivat suuria rohkeudenosoituksia. Tällaista rohkeutta omassa elämässään osoittivat Schollin sisarukset Hans ja Sophie. Heidät tuomittiinkin kuolemaan vuonna 1943.

Kun natsit olivat hävinneet sodan ja heidät oli poljettu maan rakoon, olivat kaikki julmuuksista kertovat kirjat jo valtavirtaa ja auttamattomasti myöhässä. Jokainen ihminen tiesi jo keskitysleireistä ja juutalaisten kokemista kärsimyksistä. Kirjoilla oli enää lähinnä historiallinen ja terapeuttinen arvo.

Valtavirran tunnusmerkki – sen lisäksi, että se edustaa valtaväestölle mieluisaa ja sen itsensä hyväksymää näkökulmaa tai totuutta – onkin se, että se tulee aina jälkijunassa, vasta silloin, kun mitään vaaraa ei enää ole.

Se itkee menetetyn perään ja kauhistelee jo tehtyjä vääryyksiä, mutta ei kajoa liian kiusallisiin tosiasioihin.

Politiikan lisäksi sana valtavirta liitetään yleensä taiteisiin. Poikkitaiteellinen näyttely, josta kansa ei pidä, mielletään helposti valtavirran vastaiseksi. Se ei kuitenkaan välttämättä ole sitä. Kaikki riippuu tekijän motiiveista.

Jos tekijä pyrkii vain herättämään kauhistusta rahvaan parissa tunteakseen ylemmyyttä, mutta nauttii samalla turvallista taiteilija-apurahaa tai professuuria, on kyse valtavirrasta. Samoin jos pyritään vain rahalliseen hyötyyn.

Valtavirrasta poikkeamiseen liittyy aina paitsi uuden kertominen, myös riski menettää elantonsa tai henkensä. Nykydemokratiassa kumpaakaan ei tarvitse pahemmin pelätä.

Jos pilkkaat kansan suosikkihahmoa yhteiskunnan rahoilla, yhteiskunnan rahoittamissa taidemuseoissa, edustat valtavirtaa. Samoin jos pilkkaat yhteiskunnan arvoja ilman riskin häiventä.

Hannu Salaman Juhannustanssit oli valtavirtaa kuusikymmenlukulaisessa ympäristössä. Salama ei riskeerannut mitään ja tiesi sen.

Jos hän olisi tehnyt saman inkvisition aikaan, asia olisi ollut toinen. Nyt hän sai älymystön olalle taputukset ja marttyyrin kruunun – ja kaupan päälle taisi tulla myös kutsu Linnan juhliin. Palkintoja ja apurahoja suorastaan sateli. Pelottavia rangaistuksia kaikki.

Tiivistäen: valtavirtataide kertoo sen, minkä haluamme nähdä, kun taas valtavirrasta poikkeava taide paljastaa meistä ikäviä tosiasioita tai varoittaa meitä sellaisesta vaarasta, jota emme näe tai halua nähdä.

Historia osoittaa, että poliitikoista ja taiteilijoista on aidosti valtavirran ulkopuolella promilleilla mitattava määrä. Kunnia heille. Toivottavasti ymmärrämme kuunnella heitä, ennen kuin on myöhäistä.

Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja, joka tunnetaan Raid-dekkareistaan.

Aleksandr Solženitsyn: Gulag. Silberfeldt 2012. 1 303 s.

Harri Nykänen