Me kaikki suomalaiset tiedämme, ettei suossa saa räpiköidä, muuten sinne uppoaa vielä pahemmin.

Luonnonihmeisiin kuuluu usein että, jotta niistä pääsisi nauttimaan ilman välikäsiä, on nähtävä hirveästi vaivaa. On kiivettävä korkealle tai sukellettava syvyyksiin. Miksi näin oikein on? Ehkä se johtuu vaikeasti tavoitettavien paikkojen suojaisuudesta. Tai sitten vaara lisää päissämme kauneuden määrää.

Lakka, toiselta nimeltä muurain tai hilla, on ihana marja. Suomalainen perheeni tarjosi lakkoja minun päivälliselle tuomilleni itämaalaisille vieraille. Ruokapöydässä kerrottiin lakkojen keruusta. Niitä oli lähdetty yksin keräämään Iisalmen rämeestä. Sinne oli upottu kainaloita myöten suohon. Me kaikki suomalaiset tiedämme, ettei suossa saa räpiköidä, muuten sinne uppoaa vielä pahemmin. Mutta olisimmeko osanneet alkaa uida siellä? Kroolityyppiset uimaliikkeet pelastivat lakanpoimijan kuivalle maalle ja koko jutulle voitiin onneksi nauraa.

Suomalaisen kokeneen eränkävijän kommentti lakkareissuun oli ollut: ai upposit suohon. Niin, siellä voi olla vaarallista.

Itävaltalaisissa uutisissa taasen juttukynnyksen ylitti tarina vaeltajamiehestä, joka halusi kuvata ihanan alppitähden. Siinä touhussa hän syöksyi 200 metriä kivistä niittyä. Hänkin oli liikenteessä yksin ja ilman puhelinta, mutta selvisi sitten kuitenkin omin avuin vaellusmökille.

Omalla reissullani Kroatiassa opin jotain uutta erilaisista tuulista. Kipparimme tiesi tuulesta ja aalloista kaiken. Hän osasi selvittää, että bura on tuulista ihanin mutta kelvoton meriretkeen. Bura tulee pohjoisesta ja selvittää ajatukset, antaa elämäniloa ja piristää. Mutta se on arvaamaton ja hyökkäävä ja vie rikkinäiset alukset kohti ulappaa ilman, että ne voivat itse tehdä pelastamisekseen mitään.

Sitten vielä pieni maininta ihmeestä, joka ei ollut vaarallinen paitsi ehkä linjoille. Kroatialaisessa omakylässä, jossa olin ensimmäisen kerran jo kahdeksanvuotiaana, oli oikeastaan melkein kaikki muistamani talot vielä tallella. Niitä oli vain tullut hurjasti lisää. Turistien myötä monessa paikassa on lättykioskeja. Yhden kioskin edessä oli aina jonoa. Jonossa oli hiljainen ja melkein pyhä tunnelma. Menin tutkimaan, mitä kioskissa oikein tapahtui. Sain tutustua Tanjaan.

Aikoinaan Tanja harjoitteli neljä vuotta saadakseen aikaiseksi täydellisen lättytaikinan. Reseptin tuntee lisäksi vain hänen poikansa. Talvisin Tanja asuu Zagrebissa. Kylässä hän on paistanut taivaallisia pannukakkujaan jo neljäkymmentäkolme vuotta. Minä tilasin joka ilta sellaisen, jossa oli suklaata, pähkinää ja likööriä.

Kirjoittaja on Fifin Wienin-kirjeenvaihtaja. Hänen esikoisromaaninsa Täydellinen paisti on ilmestynyt Teoksen kustantamana elokuussa 2011.

Satu Taskinen