Valkoihoisen ujon suomalaisen ei tarvitse tietää Itävallan kansallislaulun säveltäjää.
Itävallan television iltauutisissa näytettiin maaliskuussa Eisenstadtin pormestaria toivottamassa tervetulleeksi jo monta vuotta kansalaisuutta hakeneita ulkomaalaisia. Heistä on nyt tullut uusia itävaltalaisia, ja tapahtumaa juhlistettiin kättelyin, valokuvin ja kansallishymnein.
Ulkomaalaisten ja alkuperäisväestön onnistunut yhteiselo on Euroopan polttava teema. Itävallassa on toistaiseksi säästytty väkivaltaisilta mellakoilta, mutta viimesyksyisissä Wienin maakuntavaaleissa äärioikeistolaiset käyttivät kantavana vaaliteemanaan ei-itävaltalaisen väestönosan vaikeaa sulautumista Plakaateissa ympäri kaupunkia uudeksi Haideriksi kutsuttu H. C. Strache usutti pelkoon ja epäluuloon kissankokoisin kirjaimin: Wienistä ei saa tulla Istanbulia! ja Saksaa! Ei: ’Minä ei ymmärtä mitän.’
Olen työskennellyt sosiaalineuvojana työtä etsivien parissa Wienissä jo useamman vuoden. Osalla pitkäaikaistyöttömistä työhön pääsemisen suurimpana esteenä on kunnollisen kielitaidon puuttuminen.
Joskus puhuminen sujuu heiltä hyvin, mutta kirjoittaminen on jo vaikeampaa, mikä sinänsä ei kaikissa ammateissa ole aivan välttämätöntä. Saksan kielen taito on usein niin puutteellinen, ettei puhuminen tai edes puhutun kielen ymmärtäminen onnistu, ja silloin ei työnsaamiseen tavallisilla markkinoilla ole suuriakaan mahdollisuuksia.
Työttömyyden jatkuvasti kasvaessa kielitaitoisiakin työnhakijoita nimittäin on tarpeeksi, vaikkakaan kielitaidon puuttuminen ei rajoitu pelkästään aikuisväestöön. Wienissä on kaupunginosia, joissa peruskoulujen lapsista yli puolet puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin saksaa ja jopa hiukan hidastempoisessa Itävallassakin on keskustelu kiihtymässä siitä, miten onnistunutta yhteiselämää voitaisiin edesauttaa. Aihe on arkaluontoinen.
Joskus tämän keskustelun yhteydessä otetaan myönteiseksi esimerkiksi Suomi. Kirjoitetaan ja puhutaan siitä, kuinka hienosti Suomessa on järjestetty ulkomaalaisten lasten kielen opiskelu ja kuinka hienosti Suomi pitää huolta vähemmistöistään.
Suomesta katsottuna asiat eivät usein näytä niin ruusuisilta. Tuntuu kieltämättä myös hiukan erikoiselta verrata niinkin erilaisia taustoja kuin Itävallan ja Suomen. Tämä kuitenkin sivumennen kommentiksi siitä, miltä asiat näyttävät ulkoapäin ja mitä Suomesta kirjoitetaan ulkomailla, New York Timesia myöten.
Itävallassa on nyt lyöty lukkoon kiihkeää keskustelua herättävä testi, jonka jokaisen itävaltalaiseksi pyrkivän on läpäistävä. Testi on monivalintatesti ja siinä kysytään seuraavanlaisia asioita:
Minä vuonna Itävallassa naiset saivat äänioikeden?
Kuka on Itävallan kansallislaulun säveltäjä?
Millä seuraavista hallintoelimistä on oma lakiasetuksensa?
Viimeinen kysymys jää varmasti myös monelle itävaltalaiselle arvoitukseksi. Arvoitukseksi myös jää se, mitä tällaisella testillä on tekemistä todellisen sopeutumisen kanssa. Näihin kysymyksiin ei edes summamutikassa valittu johtavan hallituspuolueen edustaja osannut vastata!
Hollannissa kansalaiseksi aikova saa katsottavakseen dvd:n, jonka filminpätkässä ulkomaalainen seikkailee alankomaalaisessa elämänmenossa ja oppii asioita, kuten että isojen ikkunoiden verhot saattavat olla auki, mutta ihmisten olohuoneisiin ei saa kurkistella ja että Pohjanmeren rannoilla vaaleaihoiset naiset kirmailevat yläosattomissa ja ettei vähemmistöjen eikä myöskään enemmistöjen edustajia saa syrjiä, ei siis homoja eikä kyllä myöskään hunnutettuja musliminaisia. Saksassa vielä tekeillä oleva testi on Itävallan testiä vaativampi. Siinä pitää politiikan ja vuosilukujen lisäksi tietää keskisuuria vuoristoja ja nimetä filosofeja.
Olen asunut elämästäni yli kymmenen vuotta Saksassa, Hollannissa ja nyt Itävallassa. En läpäise Saksan suunniteltua enkä Itävallan jo olemassa olevaa testiä.
Onneksi minun ei tarvitse pelätä testaamista, olenhan EU:n jäsenmaan kansalainen, valkoihoinen ujo suomalainen, joka ei puhu kovalla äänellä eikä häiritse Wienin museoissa.
Minähän en itse asiassa edes ole ulkomaalainen. Jos pidän suuni kiinni ja tuijotan raukeana ratikan ikkunasta ulos niin kuin muutkin, minua ei erota alkuperäisestä porukasta ollenkaan.
Sitä paitsi vuonna 2006 valintamyymälöiden hyllyissä nököttävät samat tuotteet Lapista Balkanille ja kun tulen käymään Helsingissä, voin saumattomasti seurata televisiosta Jack Bauerin seikkailuja sarjassa 24. Kotimaani onpi Eurooppa… vai oliko se sittenkin kulttuuri nimeltä Vapaat Markkinat?
Itävaltalaiseksi pyrkivälle esitettävien kysymysten oikeat vastaukset ovat: 1918, Mozart ja Magistrat. Tosin vastaus ”Mozart” ei kylläkään ole yksiselitteinen.
Satu Taskinen
