Stop töhryille oli kokeilu, joka venytti virkamiesten vallan rajoja. Projekti tuli kalliiksi, sekä rahallisesti että inhimillisesti.
”Kuka määrää julkisen tilan käytöstä?” tuore pamfletti kysyy.
Helsingissä toteutettiin kymmenen vuoden ajan nollatoleranssia katutaiteen suhteen. Syrjäisimmätkin paikat putsattiin viivytyksettä ja taiteilijoita jahdattiin kuin suurrikollisia. Rahaa paloi, mutta kukaan ei tunnu tietävän kuinka paljon ja mitä saatiin vastineeksi. Tietoja ei ole tai niitä ei anneta.
Lokakuussa ilmestyvä Muutaman töhryn tähden -pamfletti purkaa Stop töhryille -projektin anatomian, esittelee graffitimaalarien saamia tuomioita ja turpakeikkoja sekä yrittää selvittää virkamiesten tekemisiä. Velkavankeutta ja vankeutta saaneet taiteilijat pääsevät ääneen, kuten myös virkamiehet, poliitikot sekä vartijat.
Pamfletti huojuu sentimentaalisen julistamisen ja puisevan akateemisen teorian välimaastossa, mutta sen ansiot ovat kiistattomat. Ainoastaan ajoittainen marttyyriasenne rasittaa.
Yksi keskeinen elementti graffiteissa on niiden luvattomuus – kaikki eivät luvallisia töitä edes graffiteiksi tunnusta. Jos tämän kielletyn hedelmän nauttimisesta jää kiinni, on turha esittää yllättynyttä. Jos provosoi, usein myös provosoidutaan.
Uhrin asema yhteen hiileen puhaltavien vartijoiden ja välinpitämättömien poliisien sekä oikeuslaitoksen välissä on silti ollut yksiselitteisen surkea.
Virkamiehet ovat kirjoittajien mukaan omineet itselleen kaupungin hallinnossa ja päätöksentekoprosesseissa valtaa, joka heille ei kuulu.
Tietyt avainhenkilöt – kuten projektipäällikkö Mikko Virkamäki, häntä seurannut Kauko Haantie sekä rakennusviraston entinen tulosryhmäjohtaja Kauko Nygrén – ovat vieneet kunnallispoliitikoita kuin litran mittaa.
Nollatoleranssi on nyt taakse jäänyttä elämää ja sen ydin, Stop töhryille -projekti, lakkautettiin vuonna 2008. Kyseessä ei silti ole suuri voitto töhryprojektin kriitikoille, sillä sen eri toiminnot hajautettiin lopulta kaupungin eri virastoihin. Projekti teki itse itsensä tarpeettomaksi.
Nollatolen jälkeen ilmapiiri Helsingissä on hieman seestynyt. Tästä toimii esimerkkinä vaikka Helsingin seudun liikenteen HSL:n Kulttuuriratikassa syyskuussa kiertänyt Helsinki Underground Art -kollektiivin näyttely. Spora täyttyi graffiteista tunnetun Jani Tolin urbaanista taiteesta.
Onhan se hauskaa, että taiteilijat – jotka oletettavasti ovat itsekin ravanneet vartijoita karkuun ja joiden töitä on buffattu otsa hiessä – kutsutaan esittelemään taidettaan joukkoliikennevälineeseen.
Ja hysteerisen hauskaa on se, että samaan aikaan samojen tyyppien bileiden mainostarroja liimailtiin luvatta sporapysäkeille osana sissimainoskampanjaa.
Mikael Brunila, Kukka Ranta & Eetu Viren: Muutaman töhryn tähden. Into Kustannus 2011. 193 sivua. Neljä tähteä.
Jari Tamminen
