Tärähtäneet ämmät -kaksikon uusi projekti teki rintasyöpäselviytyjälle uimapuvun.
Suomen valokuvataiteen museossa on esillä kymmenen potrettia uima-asuihin pukeutuneista naisista. Heiltä kaikilta on poistettu toinen rinta osana syöpähoitoja, ja kuvissa rintakehän tissitön puoli on näkyvissä.
Uimapuvut ovat Tärähtäneiden ämmien eli Katriina HaikalanVilma Metterin taideprojekti Monokini 2.0. Se sai alkunsa, kun Elina Halttunen, nyt yksi kuvien malleista, otti kesällä 2011 yhteyttä Haikalaan ja Metteriin ja pyysi heiltä apua uima-asun hankkimisessa.
Monokini 2.0:lla on myös vahvasti poliittinen ulottuvuus: se haastaa vakiintuneet normit. Naisen rinta on tabu, eikä ainakaan nänniä sovi paljastaa, mutta ei myöskään sen puutetta.
Tärähtäneiden ämmien projektit ovat provosoivia taiteilijanimestä alkaen. Siltikään provokaatio ei ole itsetarkoitus. Vilma Metteri alkaa laulamaan ”Pellen naamari, pellen naamari” -mantraa, kun häneltä tiedustelee taiteilijakaksikon omaa identiteettiä.
”Pellellä on kuitenkin naamarinsa lisäksi käytössä myös salainen ase: totuus. Eli ole hiljaa tai paiskaan sua totuudella.”
Katriina Haikala paljastaa heidän toimivan Mihail Bahtinin karnevalismin viitekehyksessä: yhteisön narrina ollessa voi sanoa kipeänkin totuuden hymyssä suin.
Monokini 2.0 ei ole ensimmäinen kerta kun Tärähtäneet ämmät haastavat vallitsevan kehoihanteen. Heidän karvavaatelinjansa tarjoaa naisille karva-printillä varustettuja pikkareita ja legginsejä. Miehille on tarjolla rintakarvoitettu wife beater, hihaton valkoinen paita.
Monokinit ja karvakalsarit kyseenalaistavat vallitsevan karvattomuutta julistavan kehonkuvan. Mutta kuka meidän kehonkuvamme lopulta määrittää?
”Suhtautuminen omaan kehoon on sekä ympäristön että yksilön itsensä rakentama. Tällä hetkellä suhtautumiseen kuitenkin vaikuttaa erityisesti kaupallinen visuaalinen kulttuuri”, Katriina Haikala sanoo.
”Katukuvassa ei ole ihan hirveästi varianssia siitä, että miltä naiset näyttävät – tai miehet. Se on aika kapea alue, mikä nähdään kaupallisessa mielessä hyvän näköiseksi – tai seksikkääksi.”
Joskus tekee myös hyvää katsoa asetettuja vaatimuksia ulkopuolisen silmin.
”Olimme keväällä Dominikaanisessa tasavallassa tekemässä performanssia seksiturismista. Silmiinpistävää oli, että reilusti yli puolet väestöstä on tummaihoisia, mutta kaduilla näkyvässä mainoskuvastossa kaikki mallit olivat vaaleaihoisia. Siis ihan kaikki. Tämä kertoo siitä, mikä on se standardi, ostavan asiakkaan malli. Toivetila.”
Vilma Metteri komppaa: ”Meidän karvavaatteet ovat antaneet monelle väylän kommentoida ulospäin sitä, mitä ajattelee vallitsevasta kulttuurista.”
Viimeisin vaihe Monokini-projektissa on Kickstarter-kampanja. Näyttelyn uimapuvut ovat uniikkeja käsityönä syntyneitä luomuksia, joista on tavoitteena tuottaa monokineja järkevällä hinnalla kuluttajamarkkinoille.
Tärähtäneet ämmät: Monokini 2.0 -näyttely 7.9. asti Suomen valokuvataiteen museossa.
www.monokini2.com, www.tarahtaneet.net
Jari Tamminen
