Linnake-Eurooppa selätetty 3–0. Fifin Kreikan-kirjeenvaihtaja auttoi afgaaniperheen turvaan.
Saan puhelinsoiton eräältä afgaaniystävältäni. Kuulumisten jälkeen hän vakavoituu ja kysyy varovaisesti:
”Voitko auttaa? Asia on tärkeä, kyse on serkustani. Hän on jäänyt perheensä kanssa Kreikan ja Italian rajalla kiinni. Huonosti väärennetyt passit. Poliisi otti paperit ja käännytti heidät takaisin Ateenaan. He eivät tunne kaupungista ketään. Kaksi aikuista ja lapsi – 8-vuotias. Bussi on Ateenassa kello 3 yöllä.”
”Tämä tuli vähän äkkiä, mulla ei ole itselläkään kämppää. Katsotaan mitä voin tehdä. Voit antaa heille numeroni”, vastaan.
Puhelinrumba alkaa. Soitan kaikki ystäväni läpi. Käyn naapuruston squateissa. Yritän päästä laittomia siirtolaisia avustavan järjestön puheille. Mutta kaikki turhaa. Puolen yön aikoihin saan eräältä tutulta viestin: kääntäjien ammattiliiton toimistossa on vuodesohva ja toimisto tyhjillään viikonlopun yli. Haen avaimet ja huokaan helpotuksesta.
Taksi kurvaa kello neljä yöllä pihaan. Kyydissä on ystäväni serkku perheineen. He ovat silmin nähden väsyneitä. Kättelemme muodollisesti, ja hyppään kyytiin. Tunnin päästä kävelen takaisin kohti majapaikkaani. Miljoonakaupunki on aamuyöllä hiljainen, perhe majoitettu pieneen vaatimattomasti varusteltuun kellaritoimistoon.
Vien aamulla heille keksejä ja kahvia. ”Teidän täytyy olla varovaisia kun liikutte täällä, varsinkin pimeällä. Ateena vilisee fasisteja.”
”Mitä tarkoitat?” perheen vaimo kysyy.
”Natseja. Ihmisiä, jotka eivät pidä ulkomaalaisista.”
”Natseja? Et voi olla tosissasi”, hän ihmettelee.
”Ikävä kyllä. Ja teidän täytyy varoa myös poliisia.”
Annan heille kartan ja näytän turvalliset alueet.
Soittelen seuraavina päivinä asuntoilmoituksiin. Lyhyellä varoitusajalla on mahdotonta löytää mitään. Entäpä uusia väärennettyjä passeja? Vielä vaikeampaa.
Viikonloppu menee, ja toimistosta täytyy lähteä. Saan puhuttua heidät sisään halpaan hotelliin ja 10 euron alennuksen huoneen hintaan. Tämä on kuitenkin liian kallista. Seuraavana päivänä perhe jättää hotellin. He ovat tavanneet muita afgaaneja, jotka jakavat yhdessä pienen asunnon. Ahtaassa yksiössä majailee kaikkiaan kymmenen ihmistä. Loukku.
Sitten onnistaa. Asuntosivustolle jättämääni ilmoitukseen vastaa mies, joka tarjoaa yksiötä vuokralle. Käyn katsomassa kämppää. Se on pieni sympaattisesti kalustettu yksiö suurella parvekkeella kerrostalon katolla & upea ateenalainen näköala – 200 € kuussa. ”Okei 160 €, jos ei tehdä sopimusta ja olet joulukuuhun saakka.”
”Selvä, otan sen.”
Olen lähdössä kuukauden lomalle saarille. Saan avaimet toimitettua perheelle samalla matkalla, kun menen satamaan. Mikä tuuri.
Kahden viikon päästä saan tekstiviestin nakurannalle: ”Poliisi pidättänyt 5 000 siirtolaista Ateenassa, ovatko afgaaniystäväsi kunnossa?”
Soitan heti heille. ”Olemme ok. Olemme pysytelleet viime päivät sisällä. Emme uskalla mennä ulos.” Yritän rauhoitella. ”Mutta olkaa silti varuillanne.”
Kun palaan Ateenaan, perheellä on hyviä uutisia. He ovat löytäneet miehen, jolta voivat ostaa uudet passit, 250 €/kappale. Selailen uutta matkustus- asiakirjaa teelasillisen äärellä. Löydän kevyelle paperille printatusta passista heti kaksi virhettä: hologrammi ei toimi, ja sivun ylälaitaan rei´itetty numerosarja onkin vain sarja mustia pisteitä. Juomme lisää makeaa teetä. Passi on tehty Afganistanissa.
Perhe on suunnitellut lähtevänsä laivalla. Teemme tarkastusvierailun satamaan. Yritämme bongata siirtolaispoliiseja porttien kupeesta. Alue on eristetty aidoilla. Emme pääse tarpeeksi lähelle, että näkisimme itse sisäänkäyntiä. Menen matkatavaroita tarkastavan turvamiehen puheille.
”Mummoni on pyörätuolissa. Hän haluaisi matkustaa Italiaan, mutta halusi minun selvittävän, onko liikuntarajoitteisen helppo päästä laivaan. Voisinkohan pikaisesti vilkaista sisäänkäyntiä. Mummoni on hyvin tarkka nainen, ymmärräthän.”
Turvamies päästää minut hetkeksi sisään. En näe poliisia, en edes epäilyttävän näköisiä kyttääjiä. Siviilipoliisin tunnistaa aina.
Perheelle jää kuitenkin satamasta huonot fiilikset. Menemme seuraavalla viikolla ostamaan lentoliput. Matkatoimiston nainen näpyttelee rööki huulessa uusista passeista uusia syntymäpaikkoja tietokoneelle. Lähtö on eräältä pieneltä lentokentältä. Valvonta on siellä kuulemma löyhää.
Vaimo ja lapsi lähtevät yrittämään ensin. Helpompi päästä läpi niin. Miehelle on kova paikka lähettää heidät kohti tuntematonta. Lähden saattamaan kaksikkoa linja-autolla toiseen kaupunkiin. Matkan aikana on jännittyneen hiljaista. Yritän jutustella, että olisi vähän kevyempää. Minuakin jännittää.
”No, onko mukava lähteä”, kysyn pojalta.
”Joo. Ateenassa oli tylsää. Katsoin monta päivää televisiota. Onneksi sieltä tuli samoja piirrettyjä, mitä näin kotona. Odotan, että pääsisin kouluun ja saisin uusia kavereita”, poika kertoo ja juo pillimehusta. Todella rohkea tyyppi.
Seisomme passijonossa. ”Laittakaahan viestiä kun olette perillä”, hyvästelen heidät kuin olisimme vanhat tutut.
Äiti ja lapsi katoavat porttien taakse. Istun yksin bussissa takaisin Ateenaan. Vilkuillen hermostuneesti puhelintani. Parin tunnin päästä saan viestin. ”Olemme perillä. Rajalla oli ongelmia, mutta poliisi päästi meidät läpi.” Huh! Nostan kämpillä maljan. 2–0.
Käyn tapaamassa miestä päivää ennen hänen lähtöään. ”He ovat jo Englannissa saakka”, hän kertoo ja katsoo minua kuin katsoisi jonnekin kauas.
”Muutaman päivän päästä olemme taas yhdessä. Elämä alkaa alusta. Se on hurja juttu – jättää kaikki ja lähteä.”
Seuraavana iltana huonoja uutisia: ”Some problems, I will write back soon”. Kiroan ääneen ja herjaan koko paskasysteemin maanrakoon. Lakimies. ”Do you need a lawer?” kirjoitan. En saa vastausta. Täytyy löytää lakimies. Teen joitain puheluita ja lähetän tekstiviestejä. Ei vastauksia. Tuntuu voimattomalta ja vituttaa. Yhdeltätoista yöllä puhelimeni piippaa: ”They let me free! Morning train to north.”
Ulkomaalaispoliisille tiedoksi: Turha yrittää. Kaikki faktat on tekaistu ja koko teksti on fiktiota – tai sitten ei.
Peristerakis
