Pääkirjoitus: Mitä paremmin uusliberalismi onnistuu, sitä vähemmän vaaleilla valituilla poliitikoilla on päätettävää.
Wikipedia kertoo, että uusliberalismi on talousteoria, jonka mukaan yksityistäminen edistää parhaiten ihmisten hyvinvointia. Uusliberalismin päämäärä on minimoida valtion rooli yhteiskunnassa laeilla ja sopimuksilla. Mitä paremmin uusliberalismi onnistuu, sitä vähemmän vaaleilla valituilla poliitikoilla on päätettävää.
Nyt finanssikriisi on sytyttänyt poliitikot yli puoluerajojen kyseenalaistamaan uusliberalismin vaikutuksia erityisesti valtiotasolla ja finanssitaloudessa. Lähes kaikki puolustavat nykyään järkevää sääntelyä.
Uusliberalisteiksi ei kuitenkaan ilmoittaudu juuri kukaan. Sen tekijät ja tuottajat ovat hiljaa.
Ei uusliberalismi ole mihinkään kadonnut. Oikeasti se on ennen kaikkea käytäntö, jonka vaan annetaan tapahtua. Tehdään niin koska ei haluta kahliutua sääntöihin ja pitkäjänteisen ammattitaidon kehittämiseen ja vastuuseen asioista. Tehdään niin, koska jokainen päätös tehdään yksilöllisesti: kilpailutetaan, ulkoistetaan & yksityistetään. Käytännöistä vastaavat virkamiehet, jotka tekevät päätökset poliitikkojen puolesta.
Kritiikki jääkin usein pelkäksi piipitykseksi ja vinkumiseksi, jota vanhavasemmistolaiset tuottavat osoittaakseen olevansa edes jotenkin olemassa.
Tämä Voima tutkailee Suomen suurimman viraston johtajaa, virkamies Paavo Voutilaista. Juttu kertoo uusliberalismin ylipapista ja hänen alttarikalustonsa hankinnoista. Pienistä asioista.
Kun yhteiskunta ulkoistaa palveluntuotantonsa ja kilpailuttaa hankintansa saadaan parhaimmillaan säästöjä. Tosiasiassa kilpailuttaminen ei kuitenkaan aina toimi, koska esimerkiksi sosiaalialan markkinoita ei ole olemassa.
On lähinnä vain erilaisia yhdistyksiä, joiden perustamat osakeyhtiöt toimivat sosiaalialalla omista tarkoitusperistään. Niissä saman katon alle saattaa yhdistyä esimerkiksi sosiaalityö ja kristillinen lähetystyö.
Helsingin kaupungin sosiaalivirasto on liikevaihdoltaan miljardin euron virasto, joka ulkoistaa erilaisia toimintojaan yhä enemmän yksityisille markkinoille. Sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen on antanut esimerkiksi asunnottomien palvelukeskuksen suunnittelutyöt entiselle työnantajalleen Helsingin Diakonissalaitokselle. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman konsulttisopimus on tehty Sosiaalikehitys Oy:lle.
Päätös- ja sopimustekstien lukeminen on opettavaista. Näkee, miten päätökset perustellaan asiantuntijuudella, jota ei virastosta löydy, koska asiantuntijuutta ei haluta ylläpitää. Asiantuntijalle taas maksetaan puolipäiväistä palkkaa, joten palkkakulut näyttävät puolet pienemmiltä.
Alihankkija laskuttaa palveluksistaan könttäsummia, ja maksujen erittelyt katoavat sosiaaliviraston ulkopuolelle. Yritysmaailma salaa kulunsa toisin kuin julkinen sektori.
Lieneekö sattumaa, että Diakonissalaitoksen hallituksen puheenjohtaja on Samuli Haapasalo, joka häärinyt monen valtionyhtiön yksityistämisen taustalla.
Jos uusliberalismiin haluaa oikeasti tarttua, täytyy julkishallinnon puuhat tarkistaa lasku laskulta. Silloin näkee kuinka hommaa pyöritetään. Toimittaja Susanna Kuparinen tekee tätä työtä sivulta 31 alkaen.
Laulua tapaillen: Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa. Laske sormesi joka erälle ja kysy: Miksi tämä on näin?
Tosin kaikkien laskujen tarkistaminen on mahdollista ainoastaan niin kauan kun ne pysyvät virastojen tylsissä arkistoissa. Ulkoistamisen jälkeen tarkistaminen ei ole mahdollista.
Kimmo Jylhämö
