Arvostelussa Alice Munron romaani Kerjäläistyttö.
Kanadalainen kirjailija Alice Munro tunnetaan erityisesti novelleistaan, ja myös hänen romaaninsa Kerjäläistyttö (1977) muistuttaa kahden henkilön, Flon ja Rosen, ympärille kasattua tarinakokoelmaa. Tammi julkaisi Kerjäläistytön hiljattain Keltaiset pokkarit -sarjassaan, kuin ennakoiden Munron tänä syksynä voittamaa kirjallisuuden Nobelia.
Flo on työläisnainen ja Rose hänen pidemmälle kurkottava tytärpuolensa. Umpiköyhään Länsi-Hanrattyyn syntyneen Rosen avulla kuvataan sosiaalisen nousun murroskautta sotien jälkeisessä Kanadassa.
Flo toimii Rosen peilinä, eikä Munro tyydy helppoihin yleistyksiin. Flo elää ja kuolee Hanrattyssä kuin monoliitti. Hän ei koskaan kaipaa mitään sen suurempaa kuin sokeripitoisia herkkuja ja lasten pärjäämistä. Elintason nousu hoitaa molemmat.
Näin purettuna juoni kuulostaa tylsältä, mutta Munro puhaltaa sen eloon solmimalla rakenteiden muutokseen ihmisen yksilölliset ominaisuudet ja selviytymiskeinot.
Yliopistoon ja rikkaaseen avioliittoon päätyvä kunnianhimoinen Rose ei koskaan tee rehellistä tiliä taustansa kanssa. Hän ei solahda mihinkään sosiaaliluokkaan tai yhteisöön sen täysivaltaisena edustajana. Hänen sisälleen jää kapseleita, jotka saavat hänet ajelehtimaan läpi elämänsä kuin korkki.
Osin Rose petaa kohtalonsa itse kertomalla hauskoja tarinoita köyhästä lapsuudestaan. Rose kadottaa itsensä näyttelemiseen. Sen hinnan hän maksaa pääsystä keskiluokkaan.
Kanadan sotien jälkeinen kehitys muistuttaa Suomen vastaavaa. Munro osoittaa, että köyhä proletariaatti ja toisaalta vanhan rahan yläluokka ovat hiljaa. Heille oma paikka maailmassa on selkeä: ei ole tietä ylös tai alas.
Nimenomaan keskiluokka pulisee – toisilleen, televisiossa ja terapeuteilleen. He etsivät omaa identiteettiään sanallisesti.
Tämän päivän Suomessa hyvin toimeentuleva keskiluokka ja vaurastuva eliitti unohtavat taustaansa kovaa vauhtia ja puhuvat itseään historiattomaan tilaan. Oma ja suvun sosiaalinen nousu sepitetään yksilöpsykologisilla syillä ja henkilökohtaisella erinomaisuudella.
Samalla unohdetaan vain parin sukupolven takainen suorittavien töiden ja matalan elintason eloonjäämiskamppailu, jonka yhteiset poliittiset päätökset mursivat tieksi vaurauteen.
Kerjäläistytön aikatasot kulkevat limittäin. Munron kaikennäkevä kertoja osoittaa hienovaraisesti ne kohdat, joissa Rose valitsee helpon, sopeutujan tien. Silti Rosen tapa selviytyä ei ole pelkästään opportunismia, vaan hänen keinonsa nousevat tarpeesta tulla nähdyksi ja kuulua joukkoon. Ihmisen ajattelulle on ominaista sepittää oma elämä ja sen käänteet.
Rose jää luokkaretkellään ikuiseksi kyläilijäksi. Hän kompensoi kodittomuuttaan rakastumalla kuin hullu, milloin kehenkin keskiluokan vetiseen mieheen. Hänestä puuttuu keskiluokan naisten tyyneys, ja hän on kyvytön ymmärtämään keskiluokan sosiaalisia koodeja ja viestintää.
Rose hulluilee miellyttämisenhalussaan yli äyräidensä ja alentaa itsensä viihdekeskukseksi. Hän vetäytyy tapettiin ja pakenee, kun pitäisi lähestyä. Rose on kyvytön.
Munro näyttää, että elämän suurimmat valinnat tapahtuvat ennen konkreettisia tienhaaroja. Ne tapahtuvat hitaasti ja tihkumalla.
Vasta kun häpeä keski-iässä alkaa helpottaa, Rose oivaltaa, että tarinoiden sijaan hänen olisi pitänyt tuoda esiin ”jokin tunnelma, syvyys, valo, jota hän ei tavoittanut eikä tavoittaisi”.
Alice Munro: Kerjäläistyttö. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1985. 259 s. 5 tähteä.
Susanna Kuparinen
