”Taiteessa ei ole mitään järkeä. Taiteesta ei ole mitään hyötyä”,
ohjaaja Esa Leskinen väittää.

Muutama vuosi sitten, eräänä talvisena pakkasiltana, seisoo lukioikäinen tyttö – sanotaan että hänen nimensä on Laura – Helsingin Linnunlaulun kohdalla rautatien ylikulkusillalla ja tuijottaa alas pimeyteen.

Tyttö odottaa asemalle saapuvaa junaa tarkoituksenaan hypätä sen alle. Hän on lahjakas, niin kutsuttu kympin oppilas, hänellä on ystäviä ja tasapainoinen perhe, hän on terve eikä häntä ole kohdannut mikään erityinen tragedia.

Tästä huolimatta hän on menettänyt tahtonsa elää ja etsii nyt kuolemaa tällä tyhjällä sillalla.

Juna lähestyy siltaa ja tupruttaa lunta mennessään. Laura kiipeää yli sillan kaiteen ja valmistautuu hyppäämään. Juuri silloin paikalle sattuu ohikulkija, joka onnistuu saamaan tyttöön puheyhteyden. Emme saa koskaan tietää, mitä ohikulkija Lauralle sanoo, mutta hän onnistuu houkuttelemaan tytön pois sillalta ja viemään tämän kotiin.

Jälkeenpäin Laura kertoo, että häntä oli oikeastaan vaivannut vain yksi asia: se, että kaikki elämässä on kilpailua.

”Kukaan ei välitä toisesta, kaikki yrittävät vain hyötyä toisten kustannuksella ja kilpailla.”

Tämä tarina osui silmääni sanomalehdessä nuorten pahoinvointia käsittelevän artikkelin yhteydessä ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen.

Mikä tässä tarinassa sitten oli niin kiinnostavaa? Tämä älykäs lukiolainen näki ympärillään ainoastaan välineellisiä ihmissuhteita ja hyötyajattelua. Elämä oli hänelle merkityksestä tyhjentynyt arvoton kuori – kilpailu, jossa lahjakkainkin on loppujen lopuksi tuomittu häviämään. Kiinnostavaa oli se, että Laura ei ollut väärässä vaan päinvastoin hänen havaintonsa oli aivan oikea.

Elämästä on tullut pelon ja laskelmoinnin läpäisemää hengissäsäilymiskamppailua. Ystävyyssuhteet korvautuvat verkostoitumisella.

Hyötyajattelu hallitsee jopa parisuhteita. Kustannusvajetta ei saa tälläkään rintamalla syntyä. Oma ura ja siihen liittyvä hengissäpysymisstrategia hallitsee kaikkea.

Kaikki on mitattavaa, ja kun se on mitattavaa, se on mitattavaa viime kädessä rahassa.

Kilpailua on toki ollut maailmassa ennenkin. Mutta tiukan materialistinen, hyötyajatteluun perustava maailmankuva – kutsutaan sitä nyt tässä vaikkapa markkinaliberalismiksi – on käsi kädessä taloudellisen kasvun kanssa muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana yhä hallitsevammaksi, oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi maailmanselitykseksi.

Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank esittää Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisemassa, liberalistisia arvoja puolustavassa pamfletissaan Maailman parantaja muun muassa seuraavanlaisen ajatuksen: se tilastollinen tosiasia, että köyhät sairastavat enemmän kuin rikkaat, ei suinkaan johdu siitä, että köyhillä ei ole varaa hankkia itselleen yhtä hyvää hoitoa kuin rikkailla, vaan siitä, että köyhät joko tietämättömyyttään, typeryyttään tai itsekurin puutteesta kieltäytyvät noudattamasta yhtä terveellisiä elämäntapoja kuin rikkaat.

Hilpeän ironiseen tyyliin Lillrank esittääkin mahdolliseksi ratkaisuksi, että rikkaat pitäisi pakottaa polttamaan enemmän tupakkaa, niin tilastolliset terveyserot tasoittuisivat ja tasa-arvo toteutuisi.

Lillrankin järkeily ei ole poikkeuksellista, itse asiassa se on ajattelun valtavirtaa. Lillrank on arvostettu asiantuntija, jota kuunnellaan, kun halutaan selvyys siihen, miten yhteiskunnan asiat tulisi järjestää.

Lillrankin mieleen ei tule se, kuinka paljon kalliimmaksi terveellisesti syöminen tulee markettien einesmättöön verrattuna, tai se, että köyhä ihminen jättää menemättä lääkäriin, koska se edellyttää myös julkisella puolella ainakin varattoman kukkarossa tuntuvaa rahallista satsausta.

Lillrankin ajattelusta paljastuu varsin selvästi liberalistisen ideologian täydellinen kyvyttömyys samaistua kanssaihmiseen millään muulla tavalla kuin laskennallisena yksikkönä, sekä ajattelutavalle tyypillinen, huonompiosaista ihmistä kohtaan tunnettu voitonriemuinen viha.

Lausumaton totuus on, että vain häviäjä on kiinnostunut tasa-arvosta. Voittamisen ideologialle tasa-arvo on kirosana ja kehityksen pahin este.

Tämä pelon, ahneuden ja näköalattomuuden synnyttämä merkityskato on aikamme suurin mielenterveyskysymys. Tämä on se, mitä Laura sillalla mietti.

Eikö siinä ajatuksessa, että olisi olemassa jotakin ”korkeampaa” kuin raha tai oma ura ole nykyihmisen näkökulmasta jotain loukkaavaa? Se on hallitsevan ideologian vastainen ajatus, jonka on pakko olla valhetta.

Tämän vuoksi taiteeseen suhtaudutaan yhä kasvavalla vihamielisyydellä. Taiteen puolustajatkin sanovat nykyään, että taiteeseen kannattaa satsata, koska se tuottaa rahaa.

Ajatus on täysin järjetön. Taide on meidän maailmassamme se viimeinen toiminnan kenttä, jonka tarkoitus nimenomaan ei ole tuottaa rahaa. Saattaa olla, että taiteeseen satsaaminen joskus tuottaa rahallista hyötyä, mutta parempi olisi, ettei tuottaisi.

Se arvo, mitä taide tuottaa, on päinvastoin pysähtymisen kokemus – kokemus siitä, että minun ei tarvitse tuottaa yhtään mitään.

Ensimmäinen askel ulos ahdistuksen umpikujasta on siis myöntää, että kyllä, maailmassa on olemassa jotakin rahaa korkeampaa. Toinen askel on astua ulos rationaalisen alueelta, sinne missä ei ole syytä, seurausta, tulosvastuuta tai kustannusvajeita. Tämä on se paikka, jossa ihmisen keskus todellisuudessa sijaitsee.

Puhun taiteen ja hengen alueesta, jolle on tyypillistä se, että se käsittelee asioita holistisesti ja vaistonvaraisesti, kykenee välittämään tunteita ilman, että niitä tarvitsee selittää.

Taide voidaan nähdä hyötysuhteen ulkopuolella olevana sosiaalisena kenttänä. Joku omistaa koko elämänsä maalatakseen tauluja, veistääkseen veistoksia tai kirjoittaakseen runoja, joista kukaan ei koskaan halua maksaa senttiäkään. Miksi? Se saattaa tuntua käsittämättömältä.

Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee.

Taiteessa ei ole mitään järkeä. Taiteesta ei ole mitään hyötyä.

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.

Taiteen kyky poistaa ahdistusta ja luoda merkitystä on sukua unien näkemiselle. Eivät kaikki unetkaan ole miellyttävä tai ymmärrettäviä, mutta silti meille on välttämätöntä nähdä niitä. Tiede saattaa kysyä: miksi nähdä unia? Mitä hyötyä siitä on? Mutta aivan yhtä hyvin voisi kysyä: mitä hyötyä on hyödystä?

Minä kirjoitan näytelmiä. Vaikka näytelmä on hyvin konstruktiivinen ja jopa matemaattinen laji, ei näytelmän kirjoittamisessa ole vaikeaa asioiden rakenteellinen järjesteleminen. Vaikeaa sen sijaan on päästä tietoisuuden ulkopuolelle – tilaan, jossa jäsentymätön materiaali kumpuaa itsestään esiin. Vuosien myötä olen oppinut, että järkeilemällä ei koskaan synny mitään hyvää, yrittipä sitä kuinka kovasti tahansa.

On päästävä suoraan omaan alitajuntaan löytääkseen jotakin elävää. Jos tämä prosessi onnistuu, teoksen vastaanottaja tunnistaa sen. Toinen tietää heti myös sen, jos prosessi ei ole onnistunut – lopputulos ei silloin ole elävä.

Taiteilija ei voi laskelmoida tai teeskennellä, tai muuten hän jää heti kiinni. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö taiteilija voisi olla laskemoiva tai rahanahne ihminen, mutta se on toinen asia.

Kun kerroin alussa tarinan sillalla seisovasta Laura-nimisestä tytöstä, te kaikki ajattelitte: ”Kuka hän on? Mitäköhän hänelle mahtaa käydä?”

Mistä tiedän, että ajattelitte niin? Koska ihminen ei voi olla ajattelematta niin.

Tässä on fiktion kummallinen voima – tarinan kautta ihminen kiinnostuu toisesta, jättää hetkeksi oman itsensä ja astuu askeleen kohti toista: tuo olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

Tuo askel itsestä kohti toista on merkittävä. Kaikki me synnymme, kasvamme, vanhenemme ja kuolemme samalla tavalla. Kaikki me kaipaamme ja pelkäämme samoja asioita.

Taide puhuu aina siitä mikä on yhteistä. Se on tila, jossa pyörivä maailma on paikollaan ja näyttäytyy hetken sellaisena kuin se on – loppumattomana.

Erillisyys katoaa siellä, missä sisäinen näkeminen ottaa vallan.

Kirjoittaja on ohjaaja, näytelmäkirjailija & Ryhmäteatterin taiteellinen johtaja. Leskinen esitti tekstin Mielenterveysseuran kansallisilla Mielipäivillä helmikuussa 2012. Puhe kokonaisuudessaan Fifissä.

Esa Leskinen