Taloudesta tekee kiinnostavaa se, että kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Taloudesta tekee kiinnostavaa se, että kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Vielä vuosi sitten tuntui mahdolliselta, että finanssikriisin jälkeen seuraisi jotain uutta. Maailman johtajien kollektiivinen sekavuus näytti tarjoavan vaihtoehdoille tilaa.

Näistä hetkistä tuntuu olevan jo kauan. Finanssijärjestelmä on betonoitu vanhaan muottiinsa. Tukia tietysti maksellaan koko ajan, mutta rahoitussektorin, reaalitalouden ja valtion vallanjako on ennallaan.

Ainoa ero menneeseen on, että seuraavan kriisin sattuessa rahoitussektori odottaa (ja vaatii) nyt toteutetun kaltaisia ”poikkeuksellisia” pelastusoperaatioita.

Reaalitaloudessa kriisi on kaikkea muuta kuin ohi. Tuotanto ja työllisyys pysyvät matalalla tasolla. Valtioiden velka on taas korkealla tasolla, useimmiten täysin riippumatta sosiaalisektorin rahankäytöstä.

Monet valtiot ovat vapaaehtoisesti lyömässä lamavaihteen päälle aloittaessaan leikkaukset. Työllisyys vähenee, joten kysyntä vähenee. Kysyntä vähenee, joten työllisyys vähenee.

Kysynnän väheneminen voi syventää kansainvälistä lamaa. Euroopassa kaikki leikkaavat. USA rypee omassa mahdottomuudessaan vielä kauan. Kiinassa kysyntää ei koskaan ole ollutkaan, tarjontaa sitäkin enemmän.

Tämä ei toki vähennä pankin omistamisen kannattavuutta. Keskuspankin raha on halpaa, asiakkaiden lainaama raha kallista. Koska pääomien liikkeitä ei ole edes näennäisesti ryhdytty rajoittamaan tai pankkisektoria muuten sääntelemään, pankit saavat jatkaa systeemisten riskien tuottamista ja samalla rikastumista.

Tietysti rahoitusmaailman ikuisen boom-and-bust-logiikan mukaan löysän regulaation seurauksena on keskipitkällä aikavälillä uusi kuplan puhkeaminen. Mahdollisesti jopa lyhyellä aikavälillä, sillä nousevien rahoitusarvojen taustalla ei tällä kertaa ole sitä vähääkään reaaliarvoa, mitä joskus ennen oli.

Seuraavan kriisin iskiessä valtiot tulisivat taas väliin, pankkien vaatimuksesta totta kai, mutta niillä ei ole tarpeeksi rahaa. Tai niillä olisi, mutta rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisrahat pitäisi lainata rahoitusmarkkinoilta, ja rahoitusmarkkinat hermostuvat liiallisesta valtionvelasta, johon lainaaminen johtaisi.

Ympyrä sulkeutuu, tarina loppuu. Seuraavan tarinan ehtojen ja osallisten määritteleminen onkin aikamme tärkein kysymys. Älkää edes kysykö talouskolumnistilta.

Olen kirjoittanut Voimaan talouskolumneja kolme vuotta, ja tämä on viimeinen. Kiitoksia kaikille. Muistakaa, että olette kuluttajia vain kaupassa, ja muistakaa käydä kaupassa vain harvakseltaan.

Teppo Eskelinen