Ei pelkkää hunajaa kuvaa raadollisesti hyönteismaailman ruuantuottajia.

Rotuoppia, antibiootteja ja liian tiukkoja työaikatauluja. Kaikki tämä vaikuttaa nykyään mehiläisiin ja hunajan- sekä ruuantuotantoon.

Sveitsiläisen Markus Imhoofin ohjaama elokuva Ei pelkkää hunajaa seuraa aluksi Alpeilla viljelijää, joka tahtoo pitää pesänsä mustat mehiläiset mustina. Farmari on valmis nitistämään hengiltä vääränväriset yksilöt. Hän uskoo, että rotupuhtaus pitää hunajantuotannon hyvänä. Tosiasiassa monokulttuuri tuhoaa mehiläisiä, kuten muita eläimiä.

Liiallinen rotupuhtaus aiheuttaa ongelmia jo esimerkiksi koirilla. Valioyksilöitä risteyttämällä tuleekin moniongelmaisia ja sukurutsaisia yksilöitä. Monokulttuurin ongelmat ovat tutumpia viljelyksiltä, pelloilta ja metsistä.

Mutta monokulttuuri ei ole ainoa mehiläisten kohtaama ongelma. Mehiläisten häviämisestä on oltu jo pitkään huolissaan.

Markus Imhoof, 71, on mehiläissuvusta. Hänen isoisällään oli ollut mehiläistarha ja hänen tyttärensä ja tämän mies ovat mehiläistutkijoita.

Imhoof oli huolestunut mehiläisistä jo aiemmin ja harkitsi elokuvaa aiheesta. Kun mehiläistuhoista alettiin uutisoida yhä enemmän, Imhoof ymmärsi, että hän voisi tehdä elokuvan ilman, että sen katsottaisiin kertovan vain hänen perheestään. Mehiläisistä oli tullut poliittinen aihe.

”Hyvä kun ihmiset erottavat mehiläistä ampiaisesta. Länsimaisten ihmisten luontosuhde on etäinen, olemme hukassa”, Imhoof sanoo. Ohjaaja vieraili Suomessa huhtikuun puolessa välissä.

Imhoofin huoli on aito, sillä jos ei ole mehiläisiä, ei ole pölyttäjiä eikä niin ollen hedelmiä – eikä ruokaa.

Dokumenttielokuvan surullisin kohtaus nähdään Kiinasta. Siinä puutarhurit ensin hankkivat siitepölyä pusseissa ja sitten topsipuikkojen kanssa kiipeävät kukkiviin omenapuihin. Mehiläisiä ei enää riitä pölytyshommiin.

Elokuvan mainosjulisteissa lainataankin Albert Einsteinia: kun mehiläiset häviävät maapallolta, ihmiskunnalla on neljä vuotta elinaikaa.

”Kyllä sitä voi miettiä, että kumpi on parempi pölyttäjä, ihminen vai mehiläinen.”

Imhoofin elokuva kertoo myös rahanahneudesta. Kun yhdysvaltalaisen mehiläistarhuri Millerin tuhannet mehiläiset surisevat valtavassa mantelipuutarhassa, tarhuri hyrisee, että täällä surisee raha. Honey ja money, maksaa hunajaa, niinpä niin. Tahmeaa kultaa, sitä mehiläisten ruoka hunaja on, lähes 80-prosenttisesti erilaisia sokereita.

”Välillä oli vaikeaa olla tappelematta Millerin kanssa. Hänhän myöntää itsekin, että tapa, jolla hän pitää mehiläisiä, on aika erilainen kuin hänen isänsä.

Mehiläisiä on kymmenkertainen määrä, ja ne ovat vain tuotantovälineitä”, Imhoof kertoo.

Ei vain hunajaa -elokuva näyttää, kuinka muutamaan rekkaan pakattavat, kiertävät mehiläispesäfarmit kiertävät yhdysvaltalaisia maatiloja. Samat eläimet matkaavat päiväkausia. Kun niillä todetaan jokin tauti, niitä ruokitaan antibioottiliuoksella.

”Antibioottiliuosta syötetään myös kaiken varalta, ennen kuin mitään tautia on todettu. Eräs yhdysvaltalainen tutkija sanoi minulle, ettei hän koskaan söisi maassaan tuotettua hunajaa.”

Mehiläistuhoja aiheuttavat erilaiset sairaudet ja stressi. Maa- ja metsätalousministeriön nettisivulla pahimmiksi uhkiksi listataan sikiötaudit ja varroa-punkki. Mutta niitäkin vaarallisempia ovat hyönteistuhoaineet.

”Aineilla ei ole sellaisia ominaisuuksia, että ne tappaisivat vain kasveja haittaavia hyönteisiä. Ne tappavat kaiken”, Imhoof sanoo.

Maaliskuussa 2013 EU:ssa alettiin käsitellä neonikotinoidien käyttökieltoa. Hyönteistorjunnassa käytettäviä neonikotinoideja pidetään yksinä merkittävinä mehiläiskuolemia aiheuttavina myrkkyinä. Suomi ei äänestänyt päätöksestä, koska Suomen edustajien mukaan ennen täyskieltoa pitäisi olla siirtymäaika, jota Saksa ajaa. Alkuperäisen ehdotuksen mukaan neonikotinoidien kielto astuisi voimaan heinäkuussa 2013.

”Lobbaus on valtavaa. Kun asiasta keskusteltiin EU:n parlamentissa, Brysselin lentokentällä oli valtava lääkeyhtiö Bayerin mainos, jossa oli kuva varroapunkista tuhoamassa mehiläistä ja teksti ‘tämä on se, mikä mehiläisiä tappaa’. Lääkeyhtiöllä on rahaa markkinoida kemikaaliensa puolesta”, Imhoof kertoo.

Euroopassa kaksi suurinta hyönteistuhoaineitakin tuottavaa lääkefirmaa ovat Bayer ja Syngenta. Niiden mainoskampanjat ovat valtavia.

Jotain mahdollisuuksia mehiläisten selviytymiseen kuitenkin on. Brasiliaan vietiin 1950-luvulla afrikkalaisia mehiläisiä, jotka ovat ärhäkämpiä kuin lauhkeat eurooppalaiset serkkunsa, joita tuolloin tarhattiin Brasiliassakin. Kahta kantaa risteytettiin tarkoituksena tuottaa kestävämpiä lajeja. Syntyi uusi laji, ”tappajamehiläinen”, joka sietää muun muassa varroapunkkia eurooppalaista mehiläistä paremmin.

Tappajamehiläisten pistokset ovat huomattavasti ärhäkämpiä kuin eurooppalaisten mehiläisten ja ne myös pistävät hanakammin. Ihmisiä on kuollut tappajamehiläisten pistoihin, mutta useimmiten on kuitenkin kyse useista kymmenistä pistoista. Ne ovat aggressivisempia ja lentävät parvissa. Niiden pistot koituvat kohtaloksi, jos ei ehdi suojaan.

”Ne luovat toivoa, vaikka tappajamehiläinen-sana kuulostaakin vain vanhalta b-luokan elokuvalta. Ja vaikka tappajamehiläisistä väitetään, etteivät ne tuota hunajaa, se ei pidä paikkaansa”, Imhoof kertoo. ”Luonto kyllä selviytyy!”

__________

Kattopuutarhasta omaa hunajaa

Suomessa syödään vuosittain reilut puolikiloa hunajaa henkeä kohden, maa- ja metsätalousministeriön tiedot kertovat. Se on vähemmän kuin eurooppalaisten keskiarvo 700 grammaa.

Suomen ehkä eksoottisin mehiläistarha löytyy helsinkiläiseltä katolta. Ravintola Savoylla on oma pesänsä, jonka parven tuottamaa hunajaa tarjoillaan ravintolassa.

Kaupunkiviljelyn myötä myös muita kiinnostuneita mehiläistarhureita on uskaltautunut pystyttämään pesiä kaupunkeihin. Ympäristöjärjestö Dodo koordinoi kaupunkimehiläishankkeita.

Tällaisissa kaupunkiviljelyksissäkin on kyse jostain aivan muusta kuin massatuotetusta bulkista, jota tehdään vain rahanahneudesta.

Markus Imhoof: Ei pelkkää hunajaa elokuvateattereissa nyt. Elokuvan arvio s. 56.

Hannele Huhtala