Carl Gustaf Emil Mannerheim oli koskematon & muuttumaton kansallisikoni, kunnes Yleisradio pilasi kaiken. Pääsyyllinen dokumentaristi Erkko Lyytinen kertoo, miksi & miten mokumentti tehtiin.
Kansa kuohui ja veteraanit järkyttyivät elokuussa, kun julkisuuteen vuosi tietoja Ylen Suomen Marsalkka -elokuvasta. Elokuvahan teetettiin Keniassa, ja itse marsalkan roolissa nähdään mustaihoinen näyttelijä.
Tuotannosta vastaava työryhmä toivotettiin tervemenneiksi saunan taakse Siperiaan, ja Ylen budjettia vaadittiin leikattavaksi. Iltapäivälehdet ja netin keskustelupalstat täyttyivät oksennuksesta.
Kyseessä ei kuitenkaan ole pyrkimys häväistä Mannerheim. Kohuelokuva on melko pieni osa projektia, jossa median ja yleisön odotuksilla ja mielikuvilla on leikitelty tarkoituksella.
Suomen Marsalkka -monimediaprojekti on rakenteeltaan kuin sipuli, joka kuoriutuu vähitellen. Joka välissä joku itkeä tihrustaa.
Itse elokuvan lisäksi projekti sisältää elokuvan teosta kertovan kuusiosaisen Operaatio Mannerheim -dokumenttisarjan. Mukaan mahtuu myös nettisivusto ja oheiskrääsää sekä tietysti julkinen keskustelu.
Operaatio Mannerheim -sarja venyttää dokumentin rajoja, ja sitä voikin nimittää mokumentiksi. Vaikka kuvatut tapahtumat esitetään juuri niin kuin ne ovat tapahtuneet, dokumentaarinen kuvamateriaali kertoo fiktiivisen tarinan.
Mokumentin tekijöiden henkistä tasapainoa on epäilty.
”Meidät vuosia tunteneet tututkin ovat sarjan nähtyään epäilleet, että meillä on jotain vikaa päässä”, kertoo projektin alullepanija Erkko Lyytinen, palkittu dokumentaristi.
Lyytinen kertoo ajattelevansa koko prosessia performanssina.
”Oma roolihahmoni on sinisilmäinen, vahvasti kansalaisjärjestömaailmaan uskova henkilö, joka saapuu Keniaan kertomaan, miten elokuvia tehdään. Matkan varrella hän sitten ymmärtää, että kenialaiset osaavat tehdä niitä elokuvia ihan itse.”
Suomen Marsalkasta ei saa kulttuuri-imperialismia tekemälläkään. Homman luonne käytiin läpi paikallisen kuvausryhmän kanssa, ja kaikki tiesivät, missä mennään. Elokuva on täysin kenialaisen työryhmän käsikirjoittama ja toteuttama.
”Tietenkin annoimme heille materiaalin, tarinan rungon ja näkökulman, jonka pohjalta he ovat käsikirjoituksen muokanneet. Karakterisointi, dramatisointi, dialogi ja lavastus sekä puvustus ovat kuitenkin heidän työtään”, Lyytinen kertoo.
Kirsikkana kakun päällä ovat uudet Marski-potretit. Työryhmä kiersi nairobilaisessa Kiberan slummissa kaikkien tuntema potretti kädessä ja pyysi kohtaamiaan taiteilijoita tekemään omia tulkintojaan siitä.
”Selitimme taiteilijoille, että kyseessä on itsenäisyytemme puolesta taistellut kansallissankari. Nämä kuvat edustavat heidän tyyliään esittää sankarinsa”, Lyytinen sanoo.
Kirjoitusvirheet voi laittaa puuttuvan peruskoululaitoksen, ei ilkeyden piikkiin.
Me länsimaiset olemme niin tottuneita kuvaamaan muiden elämiä omasta vinkkelistämme, että tunnumme pitävän sitä yksinoikeutenamme. Kun toiset kerrankin esittävät tulkinnan meidän historiastamme, saamme slaagin.
Dokumenttiprojektin tarkoitus oli herättää keskustelua, mutta ajoittain se on lyönyt yli ja nostattanut yhteiskunnan pohjamutaa pintaan.
Suojeluskunta.com-sivuston Neekeristä Mannerheim -keskustelussa nimettömällä kommentoijalla keuli ja pahasti: ”Olisi aika makeeta saada kunnon jytky elokuvan ensi-iltaan, missä yleisönä olisi valikoituneita Ylen paskapunikkirasisteja, kommareita ja muita eliminoitavia viherpiipertäjiä. […] 100 raatoa toisi elokuvan jo maailman parrasvaloihin ja kiillottaisi Suomi-kuvaa.”
Julkisen tuohtumuksen yhtenä kritiikin kärkenä on näkemys Ylen tehtävistä. Kuuluuko Yleisradion todellakin tehdä jotain tällaista?
Erkko Lyytisen mielestä Ylen kuuluu nimenomaan herättää ja ruokkia keskustelua.
”Projektin taustalla on Suomen tilanne puolitoista vuotta sitten. Jytkyn jälkeen suvaitsemattomuudesta tuli lähes muotia puolin ja toisin. Halusimme projektiin yllätyksellisyyttä, jotta voisimme puhutella eri kansanryhmiä eri tahtiin.”
Projektin tärkein – joskin hallitsemattomin – elementti on julkinen keskustelu, joka kertoo kansakunnastamme paljon.
”Keskustelun karnevalisoiminen oli yksi keskeisistä tavoitteistamme. Se onnistui jopa yli odotusten. Ihmiset tarttuivat aiheeseen hanakasti, eikä meidän paljoa tarvinnut kannustaa. Sosiaalisen median rooli on kasvanut valtavasti tämänkin hankkeen aikana, puolessatoista vuodessa.”
Meemit levisivät, ja alta aikayksikön Marskina poseerasi jalkapalloilija Mario Balotelli ja Brumbergin Neekerin suukot muuttuivat Mannerheimin suukoiksi. Saimaan panimon tumma ja vaalea Marsalkka-olut sai näkyvyyttä, jonka arvoa ei voi rahassa mitata.
Hitler kuuli YouTubessa Marski-elokuvasta ja rasistiselta haiskahtava, lakupatukasta tuttu tummahipiäinen karikatyyri sai marskiviikset ja -suikan. Pekka ja Pätkä -elokuvien ”lankkia poskiin, niin meillä on ehta neekeri”-huumori sai uusia merkityksiä.
”Haaviston presidentinvaalikampanjahan oli kotimainen merkkipaalu. Nyt on luontevaa tehdä omia parodiakuvia nettiin jaettavaksi”, Lyytinen sanoo.
Projektia perustavanlaatuisesta häväistyksestä syyttäneiden kaksinaismoraali on surkuhupaisaa.
Yksi Suomen Marsalkka -projektin tavoitteista on ollut antaa suomalaisille mahdollisuus tarkastella, miten historiamme ja ikonimme näyttäytyvät muille.
”Meidän pitää kyetä peilaamaan itseämme ja uskaltaa katsoa omaa kulttuuriamme täysin toisesta kulmasta”, dokumentaristi sanoo.
Lyytisen mielestä heidän elokuvansa tekee Carl Gustafista vihdoin ihmisen.
”Pidän hienona saavutuksena, jos olemme saaneet ihmiset hetkeksikin ajattelemaan, voisiko suomalaisuus tänä päivänä perustua johonkin muuhunkin kuin marsalkkauskontoon.”
Erkko Lyytinen sanoo, että Suomi on kansakuntana todella kansainvälisen porukan tekele. Voikin todeta, että eläkevuotensa Sveitsissä asunut, ruotsinkielinen, hädin tuskin suomea osannut Venäjän armeijan upseeri on sopiva idoli Suomen kansalle.
”Oikeasti on täysin yhdentekevää, minkä värinen Mannerheim tässä elokuvassa on. Meidän suomalaisten kaltaisen pienten porukoiden suurin ongelma on sisäsiittoisuus. Pienistä asioista tulee turhan helposti pyhiä ja koskemattomia”, Lyytinen sanoo.
Lyytisen ajatus oman historian katsomisesta toisin syntyi varsin pienestä huomiosta.
”Ajatellaanpa niitä pieniä pronssisia Mannerheim-rintapatsaita, jotka me kaikki tunnemme. Me näemme tummissa patsaissa Mannerheimin vaaleaihoisena, vaikka hän ei sitä niissä patsaissa todellakaan ole. Se on kuin keisarin näkymättömät vaatteet. Miten Mannerheim voidaan esittää tummana pyhissä reliikeissämme niin, että me emme näe sitä?”
Lyytisen työryhmän tarkoituksena ei suinkaan ole loukata Marskia – jos kuolleita yleensäkään voi loukata. Ilta-Sanomat kuitenkin kaivoi jonkun kiven alta Marskin veljen lapsenlapsen kreivi Mannerheimin, joka kommentoi elokuvaa odotetusti: ”Tarkoitus häpäistä marsalkka.”
Lyytisen mielestä marsalkka-instituutiolle tekee hyvää pieni ravistelu.
”Nämä julkiset loukkaantumiset ovat kuonaa, jota yhden ihmisen ympärille on kertynyt todella paljon. Emmehän me mene lähellekään ihmistä – marsalkka Mannerheimia. Me vitsailemme yksinomaan Marski-uskonnolle.”
Lyytinen sanoo, että hänen suhtautumisensa sotamarsalkkaan on neutraali. Hän ei lähde syyttelemään Mannerheimia lahtariksi tai korottamaan tätä suurimman suomalaisen jalustalle.
”Minulla ei ollut projektin alussa juuri mitään suhdetta Mannerheimiin”, Lyytinen vakuuttaa.
”Työryhmämme on ikärakenteeltaan melko nuori, eikä kenelläkään meistä ole kummoista kosketuspintaa häneen, mikä on varmasti ihan tervettä. Jos meillä olisi ollut voimakas vakaumus suuntaan tai toiseen, hanke olisi mennyt pilalle.”
Prosessin edetessä Lyytisen suhde Mannerheimiin on syventynyt.
”Marski vaikuttaa mieheltä, joka oli kova säätämään ja joka pelasi kovilla panoksilla. Hän myös voitti monet uhkapeleistään.”
Lyytinen hämmästelee sitä, miten Mannerheim onnistui junailemaan itsensä ulos vaikeista tilanteista.
”Miten kaveri, joka oli vastuussa kansalaisten joukkoteloituksista, pystyi hyppäämään uuteen rooliin kansakunnan yhdistäjänä? Eihän tuollainen ole onnistunut keneltäkään muulta. Huimaa uhkapeliä oli myös hakeutua liittoon natsi-Saksan kanssa, vetäytyä siitä pois ja selvitä kuivin nahoin. Ihailen sitä, miten Marski onnistui mediapelissä.”
_______________
Massia Marskilla
Mannerheimilla on tehty vuosien varrella paljon rahaa, mutta Marski-sanaa kukaan ei ole onnistunut rekisteröimään itselleen.
Marskilla on myyty oikeastaan kaikkea mahdollista: muttereita, olutta, viinaa ja elintarvikkeita. Marski-sviitti löytyy monesta maamme hotellista. Ja onhan yksi hotellikin nimetty hänen mukaansa.
Ylen ja Lyytisen Suomen Marsalkasta puhuttaessa ei ole mahdollista ohittaa Renny Harlinin ja Markus Selinin tragikoomista ikuisuusprojektia – Mannerheim-suurelokuvaa.
Produktion taustalla vaikuttanut Champion of Liberty -yhdistys ehti esimerkiksi myydä arvomerkkien muotokieltä mukailleita muistomitaleja. Champion of Libertyn delegaatio jopa luovutti yhden mitaleista presidentti Tarja Haloselle.
Lyytisen porukka katsoi Champion of Libertyn mitalin ja nokitti omallaan. He kuljettivat Keniaan sodanaikaista rautaromua, josta valmistettiin paikan päällä leijonariipuksia.
Harlin-Selin-mitaleista poiketen Suomen Marsalkka -riipuksia ei tosin ole myyty eikä tullakaan myymään. Ne jaetaan ilmaiseksi tämän päivän sankareille, ja niitä ovat päässeet esittämään haluamilleen tahoille muiden muassa Vesa Keskinen, Gustaf Häglund, Stefan Wallin, Juhani Tamminen, Anna Kontula ja Kirsi Piha.
Leijonariipusten ohella Ylen produktion tuoksinassa on syntynyt KIITOS!-paitoja ja sarja Marski-nukkeja. Paidat tosin teetettiin swahilinkielisinä ASANTE SANA! -versioina ja THANKS!-versioina englanniksi. Marski-nuketkin tuunattiin Barbie-sarjan tummaihoisista Ken-nukeista.
Paitoja myydään kiinnostuneille, mutta barbiet ovat käsityönä valmistettuja yksittäiskappaleita. Taideprojekti tuskin koskaan päätyy massatuotantoon.
Nuket on tarkoitus huutokaupata ja saadut varat lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Jari Tamminen
