Ville Suhosen dokumenttielokuva avaa vaiettua sotavankiloiden historiaa.
Jäämarssi kertoo jatkosodan aikaisista sotavanki- ja keskitysleireistä Suomessa. Elokuva käy kiihkottomasti läpi sitä, kuinka suomalaisten vankileirien kurjiin oloihin kuoli yli 20 000 venäläistä sotavankia.
Sotavangit kärsivät aliravitsemuksesta eikä terveydenhuoltoa ollut. Heitä asutettiin talvipakkasillakin telttamajoituksessa tai muuten kelvottomissa asumuksissa. Vangeilla teetettiin raskasta pakkotyötä kaivoksilla ja tehtaissa, usein ilman asianmukaisia työvälineitä ja työnjohtoa. Ääritapauksissa vankeja komennettiin varusteitta miinakentille tai teloitettiin mielivaltaisesti varoituksena muille.
Yhteensä Kantaleirejä oli yli 30, alaleirejä yli sata ja sotavankien työpisteitä yli 3 000. Jatkosodan aikana sotavankeja oli yhteensä noin 70 000. Sotavangit oli järjestelty erilaisiin oloihin sotilasarvonsa ja etnisen taustansa perusteella. Juutalaiset ja romanit luokiteltiin omiksi ryhmikseen. Suomensukuisiin kansoihin kuuluviksi määritellyt pääsivät parempiin oloihin kuin muut. Heitä kuoli vankeusaikana vain 4 prosenttia, kun yleisesti kuolleisuus oli noin kolmannes vangeista.
Sotavankien ohella valloitetuilta alueilta sijoitettiin erillisiin keskitysleireihin yli 25 000 venäläistä siviiliä.
Vankiloiden oloista tehtiin jatkosodan aikana useita kriittisiä selvityksiä, mutta osoitettuihin epäkohtiin ei armeijan tai poliittisen päätöksenteon yläportailla puututtu.
Sodan jälkeen suurin osa asiakirjoista tuhottiin. Silti osa oikeudenloukkauksiin ja sotarikoksiin syyllistyneistä suomalaisista sai tuomioita.
Ville Suhonen, miksi tämä dokumenttielokuva piti tehdä juuri nyt?
”Kiinnostus heräsi muiden jatkosotaan liittyvien projektieni myötä.Lisäksi vankien kohtelusta on tehty viime vuosina paljon hyvää tutkimusta, joka ei ehkä ole saanut arvoistaan huomiota.”
”Halusin myös hiukan möyhentää sitä, kuinka me suomalaiset olemme aina ajatelleet olleemme itse vain sodan uhreja, koska talvisodassa kimppuumme hyökättiin.”
Mistä vankien huono kohtelu johtui?
”Aluksi kuviteltiin, että sota menee nopeasti ohi ja sitten kun sota on voitettu, vangit passitetaan kauas Uralin taakse. Asiakirjat asioiden valmistelusta viittaavat siihen, että ei uskottu, että vankeja tulisi niin paljon kuin sitten tuli. Menestyksekkään sotavaiheen hybriksen aikana ei esikunnissa oikein ehditty vastailla vankileirien hätäviesteihin, että mitä näiden vankien kanssa tehdään.”
”Arkistoista välittyy kuva, että vankileireistä vastaamaan päätyi paljon rintamalta kotiutettuja suojeluskuntalaisia, jotka usein kokivat tehtävän nöyryyttävänä. Monilla oli jäänyt vuoden 1918 tapahtumista muhimaan myös ideologista ryssävihaa. Toisaalta vartijoita kierrätettiin niin tiuhaan, että inhimillistä suhdetta vankeihin ei päässyt syntymään.”
Mitä elokuvan huomiota pidät itse erityisen tähdellisenä?
”Natsien keskitysleiriltä selvinnyt italianjuutalainen Primo Levi on kiteyttänyt, että jos haluaa tutkia keskitysleirejä paras paikka ei ole leirien sisäpuolella. Halusin itse hakea näkökulmaa nimenomaan siihen, mitä sotaherrat ja teollisuuden pamput ovat tahoillaan pohtineet, sieltä ne käskyt ovat tulleet.”
Elokuvassa nouseekin esiin tarkemmin Lohjan Kalkkitehdasta pitkään johtanut Petter Forsström ja Yhtyneitten Paperitehtaiden suurpatruuna, puolustusministerinäkin toiminut Rudolf Walden.
Miten päädyit näihin henkilöihin?
”Käytännössä kerron niistä asioista, joista löytyy arkistomateriaalia. Sotaa käyvässä maassa työvoimapula oli suurta, ja esimerkiksi vankien pakkotyötä ja siihen liittyvää moitittavaa kohtelua olisi voinut löytää suurimmasta osasta suuria suomalaisia yrityksiä. Forsströmiä ja Waldenia yhdistää myös heidän taustansa Lapuan liikkeen tukijoina ja Mannerheimin ystävinä. Lisäksi Walden organisoi Suomen sotateollisuuden, ja voi olla, että vankityövoiman hyödyntämistä oli jossain mietitty tarkemmin jo alun perinkin.”
Mitä sanot niille, jotka tänään kokevat, että tällainen vanhojen syntien kaiveleminen on epäisänmaallista ja haisee vanhojen kommunistien neuvostonostalgialta?
”Jos kansakunta ei pysty käsittelemään 70 vuotta sitten tekemiään asioita, silloin nimenomaan kansallinen itsetunto ja isänmaallisuus ovat aika huonossa jamassa. Tällainen huomio vankileirien tapahtumille ei ole pois niiltä, jotka oikeasti taistelivat Tali-Ihantalassa tai muualla. Pitää voida puhua kriittisesti siitäkin, mitkä olivat sodanjohdon motiivit. Ei sotarikoksia sattumalta synny. Samaa täällä on tehty mitä muuallakin.”
Ville Suhosen Jäämarssin ensi-ilta 20.9. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. YLE TV2 esittää sen 2.10. www.jaamarssi.fi
Tuomas Rantanen
