Kesäkuussa Brasiliassa pidettävä Rio+20-kokous pohtii, kuinka kuumaksi planeetta Maan voi päästää & kuinka pitkälle kehityksen täytyy saada kehittyä.

Nyt puhutaan off the record, lehdistövirkailija muistuttaa toimittajia: jokaiseen suoraan lainaukseen tarvitaan komission lupa. Vessaan ei yksin pääse, vaan turvallisuussyystä lehdistövirkailija vie toimittajat sinne pyynnöstä.

EU:n komission kehityspolitiikkaa käsittelevä lehdistötilaisuus Brysselissä alkaa.

Istumme komission kehityspolitiikan infohuonessa ja mietin, miksi kaikki on näin hankalaa.

Lehdistön toivottaa tervetulleeksi Klaus Rudischhauser, joka on komission kehitys- ja yhteistyöosaston johtaja. Toimittajia on paikalla muun muassa Guardianista, Dagens Nyheteristä ja Frankfurter Rundschausta.

Rudischhauser kertoo, että pelkästään komission kehy-projektissa työskentelee toista tuhatta ihmistä. Rahaa kehittyvien maiden auttamiseen menee yli 11 miljardia euroa vuodessa.

Jos laskee yhteen EU:n ja sen jäsenmaiden yhteisen kehitysavun, summa kattaa noin 60 prosenttia koko maailman kehitysavusta. EU on paljon vartija.

Tilaisuudessa käsitellään Niukkenevat luonnonvarat -raporttia, jonka komissio on tilannut kolmelta think tankiltä, mutta jonka lopputulemia komissio ei allekirjoita etukäteen. Tarkoitus on myös harjoitella Rio+20-kokousta varten.

Kehitysavusta, kuten juuri mistään muustakaan isosta kysymyksestä, ei nykyisin voi keskustella puhumatta samalla ilmastonmuutoksen torjumisesta tai hidastamisesta. Siksi YK:n kesäkuussa vetämässä Rio+20-konferenssissa yritetään vihdoin kursia kokoon 20 vuotta sitten aloitettu projekti.

Rion kokouksen aiheena on maailmanlaajuinen kestävä kehitys ja ”vihreä talous”. Etukäteen jännitetään, kuinka mitäänsanomaton julkilausuma kokouksesta saadaankaan tehtyä.

EU:n komissio ajaa kyllä kehityspolitiikallaan kestävää energiaa kaikille, koska 1,3 miljardilta ihmiseltä maailmassa puuttuu energia, ja oikeastaan kaikki kehitys on kiinni energiasta. Uusiutuvan energian määrä halutaan tuplata, ja energiatehokkuutta halutaan lisätä, sillä ilman energiaa ei ole terveyttä eikä koulututusta.

Vallitsevan ajattelun mukaan kehitysmaita ei saada hinattua ylös ilman yksityissektoria ja vihreää taloutta, mikä suomeksi tarkoittaa: kapitalismia kehitysmaihin. Komissiossa pohditaan keinoja, joilla sijoittajat ja yrityksen saadaan investoimaan energiahankkeisiin kehitysmaissa.

Esteeksi saattavat osoittautua erityisesti öljyntuotantoon sitoutuneet maat, jotka kokevat vihreän talouden estävän kehitystä.

Euroopan komission on silti helpompi esittää yhtenäistä energiapolitiikkaa etelän köyhiin maihin kuin vaatia sitä itseltään. EU:n yhtenäistä energiapolitiikkaa ei ole. Siinä missä Saksa ajaa alas ydinvoimaa, Suomi lisää sitä.

Dirk Willem te Velden, tutkimusraporttihankkeen vetäjän erikoisalaa ovat taloudellinen kasvu ja kansainväliset suorat sijoitukset.

”Kehitysavussa ei ole kyse vain solidaarisuudesta, vaan myös EU:n jäsenmaiden veronmaksajien intresseistä. Meidän tulee varmistaa, että saamme yhteistyökumppaneita etelästä jatkossakin”, te Velde sanoo.

Raportin tekijät yrittävät olla asettamatta liian suoria vaatimuksia, koska ne eivät ole toimineet tähänkään asti.

”Emme esimerkiksi sano raportissa, ettei vedenjakelua pitäisi yksityistää. Yritämme antaa neutraaleja neuvoja”, te Velde vastaa kysymykseen yksityistämisen vaaroista.

”Yhtä lailla ongelmallisia ovat maakysymykset. Esimerkiksi Afrikassa on paljon maata epämääräisessä tilassa: ei tiedetä, kuka maat omistaa. Indonesiassa taas voidaan kysyä, onko väärää maata menossa biopolttoaineiden tuottamiseen.”

”Raportissa suosittelemme kestävän kehityksen ratkaisua, mikä ei ole sinänsä kannanotto luomuun tai tehotuotantoon. Luomu tuottaa vähemmän, mutta toisaalta se kuormittaa ympäristöä vähemmän. Tehotuotannossa on päinvastoin, mutta ratkaisu pitää löytää kunkin maan itse”, te Velde sanoo.

Kehitysmaissa ruoan tuotanto jakelu on tehotonta, mutta toisaalta ylijäämäjätettä ei juurikaan synny.

Länsimaissa ongelmat ovat päinvastaiset. Ruokakierto toimii tehokkaasti, ruokaa tuotetaan paljon ja sen jakeluhävikki on pieni, mutta ylijäämäjätettä tuotetaan 40 prosenttia. Nykyinen tuotantomme riittäisi ruokkimaan maapallon kasvavan väestön – ongelmana on vain se, että liika ruoka on väärässä paikassa.

Samalla kestävä kehitys nostaa odotuksia ja tuotantostandardeja, mikä voi olla kehitysmaille ongelma. Korkeat standardit estävät kehitysmaita tuottamasta EU:n markkinoille.

Raportin paraatiesimerkkinä kestävästä ruoantuotannosta käytetään Kenian Lake Naivashaa, jossa puutarhateollisuus, puutarhakaupat, pienet maatilat ja geoterminen energia kohtaavat täydellisessä sopusoinnussa.

”Jos vesiekologiassa huomataan ongelmia, alkavat paikalliset, kansalliset ja kansainväliset toimijat etsiä kokonaisvaltaisia ratkaisuja veden, energian ja maan hoitamiseksi”, kerrotaan tutkimusprojektin sivulla esittelyvideossa (http://prn.to/IExcYL).

Ideana on, että enemmän kuluttava teollisuus maksaa ekosysteemipalveluksista, jotta koko järvialueen kokonaisekologia säilyisi ja tuottavuus kasvaisi.

Kehityspolitiikan paradoksi on kuitenkin se, että vain kasvu auttaa nousemaan köyhyydestä, mutta samalla kasvu tuottaa vääjäämättä lisää kulutusta, yksityistämistä ja luonnon riistoa. Energia- ja teknologiakeskeisten ratkaisujen ongelma ovat itse energia- ja teknologia.

”Puolet ihmiskunnasta elää edelleen maaseudulla ja kolmasosa vuosituhansien aikana päteväksi koetun teknologian varassa. Moderni maailmanosa kasvattaa makean veden kulutustaan, sillä vain kymmenen prosenttia vedestä käytetään kotitalouksissa, olipa kyseessä sitten rikas tai köyhä maa”, Olli-Pekka Haavisto kirjoittaa Fifin artikkelissa Maailman vesipäivän hiljaisuus.

Tuskin yksikään maa luopuu Rio+20-kokouksessa kulutuksen ja kehityksen lisäämisestä. Kehitys näyttää kehittyvän joko mustan tai vihreän kapitalismin askelin.

Lue myös artikkelit 50/50 riittäisi ja Kehitysavun uusi alkemia.

Kimmo Jylhämö