Teeman sarja esittelee monipuolisen auteurin koko skaalan.

Nopea gallup toimituksessa kertoo olennaisen Ingmar Bergmanista. Kysyn satunnaisotoksella, mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanaparista Bergman-elokuva. Kun yhdelle tulee mieleen ”kesäjuhla Ruotsissa”, toiselle Bergman on ”syksy ja kuolema”.

”Taide-elokuva, hitaus ja tyhjät tilat”, mutta myös ”draaman kaaret, dialogi ja puhe”. Sekä tietysti ”Donner” ja ”iuuuh”.

Teema esittää koko kesän Bergmanin elokuvia, ja sarjaan on valikoitunut parin ilmeisen hitin lisäksi muutama harvemmin nähty teos.

Suomalaisille Bergman on itsestäänselvyys, samalla tavalla kuin pahkakoriste-esineet, sauna ja pakkoruotsi. Ja se jouluinen Fanny ja Alexander, jolloin katsotaan suklaaähkyissä kuinka piispa piiskaa pikkupoikaa. Mutta kun Bergmania miettii hetken, kuva muuttuu ristiriitaiseksi.

Heinäkuussa 2007 kuollut Bergman ehti ohjata uransa aikana noin 40 elokuvaa ja sata näytelmää. Hän keksi suuren osan edelleen vitaaleista elokuvan eri tyyylilajeista tai kehitti niitä eteenpäin. Woody Allen on julkisesti julistanut, että Bergman on hänen suurin esikuvansa, mutta myös moni muu auteur-ohjaaja on suuressa kiitollisuudenvelassa Bergmanin kokeiluille.

Aloitetaan siitä, että Ingmar keksi dogman. Jokainen, joka on nähnyt Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), siis kuusiosaisen sarjan, ei tyngäksi leikattua leffaversiota, voi todistaa sen itse. Lavastus on kevyt ja naturalistinen. Ulkoisia äänilähteitä ei käytetä. Vaikka sarjan avioparilla on kaksi lasta, heitä ei koskaan näytetä.

On vain kaksi ihmistä, hajoava avioliitto ja sen tiimellyksessä käytävä kirpeä ja satuttava keskustelu ja impressionistisesti kyhätyt miljööt. Lars von Trier ja kumppanit eivät tuoneet dogmaansa mitään, mitä Bergman ei olisi jo tehnyt.

Kun sarja lähetettiin Ruotsin teeveestä, se oli niin suosittu, että Tukholman kadut autioituivat.

Vaikka Bergman tunnetaan erityisesti psykologisesti tarkoista ja julmista tilanteistaan, joissa akateeminen keskiluokkainen vittuilu on jalostettu huippuunsa, ennen kaikkea Bergman etsi jatkuvasti uutta muotoa.

David Lynchiä ei olisi, sellaisena kuin me hänet tiedämme, ilman Bergmania. Suden hetki (1967), Kuin kuvastimessa (1961) ja monet muut elokuvat sekoittavat unen ja toden välistä rajaa. Ihmisen psyyke muovaa kokemusta, uniaika ja arkitodellisuus muodostavat sisäkkäisiä, yhtä tosia kehiä.

Persona – Naisen naamio (1966) on edelleen avantgardea. Alun montaasijaksossa näytetään kuvaustilanne, puhkipalava filmi ja – herranjumala – erektiossa seisova penis, joka huhujen mukaan on Ingmarin oma. Elokuvaan syntyy uusi metataso, tekijyys, ja vino viittaus ohjaajan taiteen lähtökohtiin.

Bergmanin elokuvat ovat edelleen moderneja, eivätkä ne ole taide-elokuvia sanan hankalassa merkityksessä. Bergmaneja on helppo katsoa, ne ovat kevyitä ja populaareja riipumatta siitä, miten kipeä aihe on.

Teeman sarjan aloittaa 2. kesäkuuta harvoin nähty Viettelysten ilta (1953). Ilmava, ekspressionistisen hurja elokuva käsittelee häpeää ja vapaudenkaipuuta. Kymmeniä vuosia edellä aikaansa ollut mestariteos sai murskakritiikit ja Bergman vaihtoi kurssiaan kohti symbolismia ja nykykatsojalle tuttua psykologisuutta. Rohkeat kokeilijatkin ovat herkkiä kritiikille.

Yle Teeman Kino Bergman koko kesän keskiviikkoisin 2.6.–25.8. Kohtauksia eräästä avioliitosta 14.7. alkaen.

Susanna Kuparinen