Milloin kyseessä on niin suuri vääryys, että toimittajan täytyy luopua puolueettomuudesta ollakseen rehellinen?

Radio-ohjelman lopuksi onnittelin haastateltaviani heidän ensimmäisistä tappouhkauksistaan, jotka tulivat ohjelman aikana nettisivuilla olevaan shoutboxiin.

Nuori toimittaja ja keski-ikäinen biologianopettaja hymähtelivät vaivaantuneina. Minäkin hymähtelin.

Miksi toimittaja ja opettaja piti tappaa?

Siksi, että he olivat tehneet vapaaehtoistyötä kriisialueella. Raportoineet ihmisoikeustilanteesta, lohduttaneet kotinsa menettäneitä ja auttaneet maataloustöissä. Hirteen sellaiset!

Ja hirteen minä, koska kehtasin käsitellä aihetta.

Olen kirjoittanut ja puhunut ihmisoikeusrikkomuksista ainakin kymmenessä maassa. Vain tässä yhdessä tapauksessa – kyse oli Israelista – minulta vaadittiin sataprosenttista puolueettomuutta.

Kirjoitin raiskauksen uhrin kivityksestä Saudi-Arabiassa. Kukaan ei kysynyt, että entäpä Saudi-Arabian viranomaisten kanta. Heillä on varmaan hyvä syy kiduttaa ja tappaa naisia. Eivätkä ne naisetkaan mitään pulmusia ole! Törkeää antaa näin paljon tilaa naisen kertomukselle. Toimittaja selvästi asettuu naisen puolelle. Puolueellisuutta! Hyi! (Vaihda ”naisen” tilalle ”palestiinalainen” ja ”Saudi-Arabian viranomaisen” tilalle ”Israel”.)

Kerroin Valko-Venäjällä pahoinpidellystä demokratia-aktivistista. Kukaan ei vaatinut, että tiukkaisin pahoinpidellyltä, mitä pahaa hänen sukunsa oli tehnyt. Takuulla sieltä löytyy joku, joka haluaisi pommittaa parlamentin, ja siksi ennaltaehkäisevä pahoinpitely on oikeutettu. (Ja jälleen: valkovenäläisen tilalle palestiinalainen.)

Puhuin Pohjois-Korean loikkarien hengenvaarallisesta matkasta Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Kukaan ei huutanut puhelinvastaajaani, että olen ammattitaidoton, aivopesty lutka, jota pohjoiskorealaiset käyvät päivittäin panemassa. Ei mikään ihme, ettei toimittaja osaa olla puolueeton! (Tällainen kuulemma on suhteeni palestiinalaisiin.)


Kun Anders Behring Breivik esiintyi oikeudessa, tiedotusvälineet tekivät päätöksen olla julkaisematta hänen pitkiä selostuksiaan rotupetturien ansaitsemasta kuolemasta. Breivikin näkemykset esiteltiin, mutta lyhyesti ja kommentoiden. Puolueetonta kai olisi ollut täyttää 50 prosenttia palstatilasta Breivikin mielipiteillä. Mutta se ei olisi ollut oikein.

Uutisessa, joka käsittelee ihmisoikeusrikkomusta, on toki syytä valottaa molempien puolten näkemykset. Sen sijaan pahantekijää ja uhria, sortajaa ja sorrettua, ei voi asettaa artikkelissa samaan asemaan. Sama määrä pals
tamillimetrejä ei ole merkki tasapuolisuudesta, eikä taatusti oikeudesta.

Jos annan molemmille osapuolille yhtä paljon tilaa enkä auta lukijaa ymmärtämään, että kyseessä ei ole mielipide-ero vaan sortotilanne, olen epärehellinen ja pönkitän sortoa.

Milloin kyseessä on niin suuri vääryys, että toimittajan täytyy luopua puolueettomuudesta ollakseen rehellinen? Itse käytän ihmisoikeusrikkomuksen määrittelyyn kolme neljästä -metodia. YK, Amnesty, EU ja Suomi.

Jos kolme niistä katsoo, että sikailu ylittää ihmisoikeusloukkauksen tunnusmerkit, ollaan melko vankalla pohjalla.

Ja silloin puolueettomuus on suorastaan rikollista.

Maria Pettersson