Mahdollisen kirjallisuuden seura kauppaa vaihtoehtoja koivuklapille.
Onko suomalainen romaanikirjallisuus tylsää? Kaipaatko vaihtelua koivuklapiin, Jari Tervoon, Anja Snellmaniin, Iijoen imuun? Jos kaipaat, ilahdut: jännää on tekeillä.
Vuonna 2010 kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Nuori Voima -lehteen artikkelin. ”Puhutaanpas proosaa!” hän houkutteli. Kotimaisessa proosakirjallisuudessa on hänen mukaansa paljon kiinnostavaa, mutta se ei päässyt esille, koska prosaistit eivät osaa puhua omasta taiteestaan. He vain väsäävät kirjoja.
Saman vuoden lopulla kolahti valittujen kirjallisuusihmisten sähköpostilaatikkoihin viesti, jossa Lindstedt ja Markku Eskelinen kutsuivat porukkaa koolle keskustelemaan proosakirjallisuudesta.
Mahdollisen Kirjallisuuden Seura oli syntynyt.
Lindstedtin mukaan paikalle haluttiin kutsua mahdollisimman monimuotoinen joukko proosan kysymyksistä kiinnostuneita. Varsin monen seuran jäsenen tausta on kuitenkin helsinkiläisissä kirjallisuuspiireissä, kuten Nuoren Voiman Liitossa, ja useimmat ovat akateemisia kirjallisuuden asiantuntijoita. Monimuotoisuus rajoittuu tähän piiriin.
Toukokuussa 2012 Helsingissä järjestettiin kolmipäiväinen proosakonferenssi yhteistyössä akateemisten tahojen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa, julkaisiin Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirja 2012 (toim. Eskelinen ja Lindstedt) ja jaettiin kirjallisuuspalkinto.
Palkinnon sai Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän kirja Ensyklopedia. Seura korostaa mielellään, että yhtä tärkeä lisä kirjalliseen keskusteluun kuin palkittu kirja ovat palkitsemisen perusteet, jotka löytyvätkin koko runsaassa mitassaan netistä.
MKS:n tähänastinen toiminta saattaa merkitä murtumaa kirjallisessa julkisuudessa: alan sisäinen keskustelu, vaikka sitten yksityisessä salongissa, on nyt houkuttelevampaa kuin pyrkimys vuorovaikutukseen yleisön kanssa tai halu saada kiinni todellisuudesta ja esittää se sellaisin välinein, joista syntyisi suuri aikalaisromaani.
Proosakonferenssissa läsnä ollut akateeminen väki ei suinkaan vaikuttunut eniten tieteellisistä esitelmistä vaan uusista tavoista esittää proosaa, kuten Marjo Niemen Se saattaa olla ihminen -esityksestä. Niemi yhdisteli elokuvaa, musiikkia ja teatteria esittäen romaanin muotoutumista romaaniksi ja sen lukemista romaanina, ja samalla kyseenalaistaen mahdollisuutta suureen kertomukseen.
Vaikka MKS:n toiminta muistuttaa paljossa avantgardistista uudistusliikettä, on sillä kuitenkin suuri ero 1900-luvun taiteen liikehdintään. MKS:lla ei ole julistuksellista esteettistä ohjelmaa eikä ilmeistä esteettistä vihollista. Se viittaa nimellään vuonna 1960 perustettuun Oulipo-ryhmään, jonka maineikkaimpia jäseniä ovat Raymond Queneau, Georges Perec ja Italo Calvino.
Miksi tavallisten lukijoiden sitten pitäisi ottaa osaa oppineiden proosapuhetalkoisiin?
Siksi, että tällainen puhe eliittipiirien ulkopuolella synnyttää varmasti jotain kiinnostavaa. Erilaisten käsitysten hankaus sähköistää.
Kiinnostavimpia keskusteluja ei aina käydä korkeimmissa torneissa.
Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinto vuonna 2012
Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirja 2012. Toim. Markku Eskelinen ja Laura Lindstedt. MKS, 2012. 196 s.
Maaria Pääjärvi
